Akiran treenisepostukset

Moikka kaikille!

Ajattelin kirjottaa tuon emännän puolesta, koska edellisestä kirjoituskerrasta on taas kulunut ihan liian kauan. Ensin emäntä sanoi, että on liian väsy kirjoittaakseen. Sitten hän lomalla muka halus keskittyä muihin juttuihin. Loman loputtua hän taas oli muka liian kiireinen. Ajattelin sitten, että eihän tästä mitään tule, pakko tarttua ite näppikseen ja naputtaa menemään, ennen kuin kaikki unohtavat tämän blogin! Onneksi olen saanut harjoitusta kirsukirjoituksesta jo pentuna, niin se ei tuota enää hankaluuksia tässä vaiheessa. 

Ennen syyslomaa siis käytiin taas vähän treenailemassa. Huomasin heti, että emäntä vähän ajattelee, että treenistä ei kannata odottaa mitään mahdottomuuksia. Se oli mulle selvä viesti siitä, että nyt on aika näyttää mistä minut on tehty. Oottakaas, tässä jonkunlainen töherrys radasta..

Älkää muuten olettako, että tuossa kuvassa olisi välimatkat kovinkaan tarkasti kohdillaan - koiran askelilla ei pysty mittaamaan matkoja kovin hyvin. ..Varsinkaan, kun pitää juosta samalla TÄYSILLÄ ja yrittää tehä juttuja oikein, että sais vielä herkkujakin joskus!

Nonni, rata oli siis tuollainen. Viimeksihän minä keksin, että oli kiva hypätä vaan joka toinen hyppy. Minusta se toi ihan hauskaa vaihtelua hommaan. Luovuus kyllä kannattaa, on nimittän hauska seurata, miten ihmiset alkaa sen jälkeen häsläämään ja miettimään, että mitähän nyt oikein pitäs tehä! Oli hauska myös suikasta välillä kiinni emännän hihaan koska tiiän, että silleen saa hyvät leikit kentällä aikaiseksi. En vaan oikein ymmärrä, kun välillä emäntä ihan ite vaatii minua leikkimään silleen ja välillä se taas ei käy päinsä - missä logiikka?!

Noh, tällä kertaa sitten pipomies oli laittanu tuon toisen hypyn vielä vähän sivuun, harjoteltais kuulemma muka jotain sivuttaisirtoamista plääplää. Ajattelin, että minäpä hälle näytän, että en ole ihan mikä tahansa shiba, vaan todellinen vauhtishiba, jos vain niin haluan! Kun emäntä sitten antoi minulle ekan hyppykäskyn, minä ampaisin matkaan kuin gepardi konsanaan, hypin kaikki kolme estettä suorastaan virheettömästi ja menin putkeen niin vauhdikkaasti, että emännällä oli työ ja tuska ehtiä putken toiseen päähän ajoissa antamaan namia. Haha, siitäs saitte! Tein saman vielä kaksi kertaa uudestaan. Kyllä minä vaan osaan mennä nopeasti, mutta ei sitä joka kerta jaksa nipottaa! Emäntä vaikutti tyytyväiseltä ja hämmentyneeltä vetäessään minua lelun kanssa ulos kentältä.

En tiiä, mitä se emäntä oikein puuhasi rataan tutustumisen aikana, ei se ainakaan tainnut harjoitella sitä radan ohjaamista niinku pitäis. Kun me nimittäin sitten toisella kierroksella ois saatu jatkaa tuota rataa eteenpäin, niin emäntä alkoi töpeksiä oikein urakalla. Emäntä ei oikein tajunnu, että kyllähän minä seuraan skarpisti ohjausta (ainaki tällä kertaa), ja siksi kun emäntä alkoi liian nopeasti kiirehtiä putken sisäänmenosuulta seuraavan hypyn taa, niin minähän poika pyörähdinki putken suulta takasin ja lähdin matkaan. Ihmiset on joskus niin epäselviä siinä, mitä ne haluaa ja mitä ne ei halua! Sitten se vielä sähläsi valssin kanssa ja plää, totesin sitten lopulta, että ei tästä nyt kyllä tule mitään, pitää antaa emännälle taukoa. Niinpä me sitten parin emännän feilauksen jälkeen vaan treenattiin pussijuttuja lopuksi. Niistä en vielä tiedä mitä mieltä olisin. Aika epäilyttävä laitos se on minun mielestäni! Sellaiset oli ne treenit. Emäntä seposti isännälle treeneistä innokkaasti heti kun kotiin päästiin, joten ilmeisesti se oli mielissään tämän kertaisista spurttailuistani, vaikka ei sen kyllä pitäs omaan panokseensa olla kovinkaan tyytyväinen.

Seuraavalla viikolla sitten olikin sellainen viikko, että emäntä ja isäntä eivät hylänneet minua kertaakaan koko päiväksi yksin. Oli kuulemma loma, ja me lähdettiin viettämään sitä Lappiin. Pääsin ekaa kertaa isännän kanssa kahdestaan metsään nuuhkuttelemaan ja ihmettelemään. Kerron siitä lisää alla olevassa postissa. Putkia ei tullut siis sillä viikolla treenailtua, mutta hyppyjä ehkä senkin edestä.

Tällä viikolla päästiin taas hallille. Enää tuon uuden hallin pohja ei häirinnyt minua, vaikka pakko myöntää, että välillä on mielenkiintoista nuuhkutella, josko sinne vihreän pistelevän nurmikon joukkoon olisi pudonnut vähän herkkuja. Halli on oikeastaan aika jännä pakka, siellä kun on koiria myös viereisillä kentillä ja jotkut niistä koirista haukkuvat _koko ajan_, myös silloin, kun pinkovat radalla mahdotonta kyytiä. En oikein ymmärrä moista räkytystä, eihän sellainen käy päinsä! Noh, minä olen onneksi saanut kiinni jo omasta omanarvontunnostani, enkä anna niille räksyttäjille huomiota. Hah, siitäs saatte!

Hallilla oli vähän samantyyppinen rata kuin edelliselläkin viikolla. Emäntä aina vitkuttelee, ei vissiin halua että me treenattais ekana. Niinpä me oltiin taas viimisiä kentällä. Hassua oli, että kun muut aloittivat radan ekan hypyn takaa, me aloitettiinkin se hypyn ja putken välistä. En tiedä, eikö emäntä oikein ole ymmärtänyt tätä ideaa täysillä, vai mikä hommassa oli ideana, mutta emäntä lähetti ensin minut hyppäämään tuon ekan hypyn väärään suuntaan ja lähti ite juoksemaan eteenpäin samalla käskien minua putkeen. No minähän menin, mutta emäntä sai liikaa etumatkaa ja jatko vaan kovaa kyytiä eteenpäin, kun minä tulin putkesta. Päätin sitten oikasta ja jättää kolmosesteen suorittamatta aikaa säästääkseni. Se ei sitten vissiin ollutkaan hyvä idea, koska emäntä hyppäytti minut vain nelosesteen yli, antoi vähän nakkia ja lopetti siihen. Seurasi lyhyt keskustelu emännän ja pipomiehen välillä. Seuraava yritys meni muuten samoin, mutta tällä kertaa emäntä tajusi jäädä odottamaan minua putken suulle, ohjasi sitten hyppäämään kolmosen ja nelosen ja palkkasi tällä kertaa paljon innostuneemman kuuloisena. Tätä me vähän treenattiin lisää, ja sitten lähdettiin kentältä. Olin kyllä aikamoinen vauhtipeto taas - emäntä ehdottomasti tarvitsee etumatkansa! Minusta tuntuu, että pipomieskin on alkanut tajuta, että kyllä minussa paukkuja riittää, eri asia vain on, viitsinkö tuhlata niitä täällä kentällä.

Toisella kierroksella me aloitettiinkin suoraan vitosesteeltä. Putkeenmenoni ovat alkaneet sujua taas hyvin, enkä oikein ole enää jaksanut jäädä nuuhkuttelemaankaan matkan varrelle. Eihän sitä nimittäin ikinä tiedä, jääkö jostain hauskemmasta paitsi, kun yksin pimeydessä vaan nuuhkuttelee ja emäntä saa sillä aikaa puuhailla omiaan. Juoksin siis putken vauhdilla, etsin heti emännän katseellani putkesta ulos päästyäni ja hyppäsin komeasti sekä kutosen että seiskan, pujahdin seiskan takaa taas kasin eteen... ja pysähdyin, koska emäntä ei vissiin osannut päättää, mitä minun sitten pitäisi tehdä. Tympäsee, kun emäntä omalla kohelluksellaan katkaisee hyvän liidon! No, hyppäsin sitten lopulta laiskasti kasin ja söin nakkini hyvällä ruokahalulla.

Seuraava kerta meni suunnilleen samalla tavoin. Treenattiin sitten vielä vähän ihan vaan seiskaa ja kasia, koska emäntä selvästikään ei oikein tajunnut, että tottakai minä pysähdyn, jos en kunnolla saa tilaa tulla tuolta seiskan takapuolelta kasin etupuolelle. Siinä vaiheessa minä olin jo todennut, että turha vaiva, emäntä on vähän hidas oppimaan ja paras treenata lisää seuraavalla viikolla. Hypin kuitenkin esteet näön vuoksi ja sain sillä tavoin nakkia ja lihapullaa. Pipomies kehui emäntää juuri oikea-aikaisesta valssista seiskan ja kasin välissä, vaikka minun mielestäni hän olisi kyllä saanut kehua minua. Eikö hän huomannut, kuinka iloisena tulin putkesta ja kuinka nopeasti osasin lähteä juuri oikeaan suuntaan, hypätä kutosesteen yli ketterästi, reagoida oikein emännän ohjaavan käden vaihtoon ja vielä epäröimättä hujauttaa yli seiskaesteen? Huh huh, ehkä silmälasit olisivat tarpeen molemmille!

No, kokonaisuudessaan oli ihan kivat treenit, eikä mulla olisi vielä huvittanut lähteä hallilta. Ehkä sitten ens viikolla emäntäkin osaa keskittyä paremmin ite tekemiseen eikä johonki ihan turhaan hermoiluun. Onhan se siinä jo vähän parantunut, eikä minun tarvi enää jatkuvasti olla lohduttamassa ja rauhoittelemassa sitä, mutta välillä vissiin mopo karkaa käsistä. Emäntä vois ehkä joskus käydä treenaamassa ilman minua, niin se ei sitten tuhlais mun aikaa sähläillessään. Voisin käyttää senkin ajan hyödyksi esim. nukkuen tai luita järsien.

Semmosta tällä kertaa. Katsotaan, pitääkö minun tuurata emäntää seuraavallaki kerralla, vai joko se saisi ite kirjoiteltua. Nuuhkutuksiin!

-Akira

Metällä ekaa kertaa

Heippa taas!

Tässä rinnakkaispostaus yllä olevalle agilitysepostukselle. Ajattelin, että kirjotan nyt kaikista tarpeellisista jutuista kerralla, niin pääsette saman tien kärryille kaikesta siitä hienosta, mitä olen viime aikoina puuhaillut.

Kun muutin tähän perheeseen yli vuosi sitten, minulle alettiin heti opettaa, että minä en saisi hätyyttää kahta perheessä asuvaa luppakorvaista yrmyotusta. Nuo otukset eivät pidä mitään ääntä, eivät heiluta häntää, eivätkä vastaa leikkiinkutsuihini. Kerrassaan hämmentäviä kavereita! Vaikka niiden pehmoiset pyllytupsukat kovasti houkuttelevat minua leikkiin, olen oppinut, että näitä otuksia ei passaa mennä maistelemaan eikä muutenkaan liiaksi häiriköimään. Oli minun silti pakko tehdä sama mitä olen tehnyt jo pari kertaa aiemminkin kun olemme olleet Lapin vierailulla. Murtauduin nimittäin salaa pupuaitaukseen ja voi kuinka nautin, kun isäntä löysi minut sieltä pötköttelemästä pupujen vierestä! Tuo hämmentynyt huudahdus emännälle ja tämän yhtä hämmentynyt vastaus ovat aina sulosointuja korvilleni. Vaikka olen jo monta kertaa osoittanut käytöstapani, niin silti he aina ihmettelevät. Olen ilmeisen arvoituksellinen ja yllättävä.

Minulta siis on kielletty itseäni pienempien kiusaaminen, mutta nyt emäntä ja isäntä muuttivat taas pelisääntöjä. He nimittäin päättivätkin, että minut viedään metsään etsimään sopivia eläimiä jahdattaviksi. En ole ikinä ennen ollut sellaisissa puuhissa, joten viikkoni oli kertakaikkien jännittävä.

Homma alkoi sillä, että minut vietiin jollekin omituiselle soramontulle. Siellä emännän isä paukutteli jotain ihmeellistä vekotinta kun emäntä ja isäntä kävelyttivät minua ympäriinsä. Eihän minua sellaiset säikytä, johan minä olen selvinnyt monenlaisesta räiskeestä ja paukkeesta aiemminkin! Minä poika vaan lorottelin menemään pienten männyntaimien päälle ja samalla katselin olkani yli selvittääkseni, mistä se ääni oikein tuli ja mitä ihmettä se tarkoitti. Se se vasta erikoista olikin! Niinpä isäntä ja emäntä totesivat, että olen valmis metsään seuraavana päivänä.

Niin me sitten isännän kanssa kahdestaan lähdettiin ihan uuteen paikkaan. Siellä me samoiltiin metsässä, vaikka ilmat olivat kylmenneet yllättävästi. Olihan se jännittävää - jopa niin jännittävää, että en vielä sinä päivänä tohtinut lähteä kovin kauaksi. Pitihän minun päästä varmuuteen, että isäntä ei esimerkiksi eksyisi tai loukkaisi itseään kaikkien niiden oksien ja mättäiden kanssa. Isännällä oli mukanaan samanlainen hassu kepakko kuin millä olin nähnyt edellisenä päivänä paukuteltavan. Ilmeisesti se oli nyt kuitenkin vain jonkinlaista rekvisiittaa, koska kertaakaan se ei päästänyt mitään ääntä. Tai ehkä se oli rikki, mistäs minä tiedän. Pakkasen vuoksi askelten alla katkeilevat oksat saivat aikaan voimakkaan ratinan, joka raikui pitkin metsää. Niinpä kaikki ne linnut, joita näimme, osasivat lähteä meitä karkuun jo kaukaa. Aika tylsää minusta! Pääsinpä kuitenkin näkemään, millaisia lintuja minun haluttiin etsivän. Ja kylläpä ne isoja lintuja olivatkin! Isoja ja tummia, aivan eri luokkaa kuin nämä Oulussa asustavat raakkujat. Huh, sellaisen kanssa kun pääsisi painimaan! Siitä voisi olla jo vähän vastustakin kaltaiselleni suurelle metsästäjälle.

Toisena päivänä ei onneksi ollut enää niin kylmää, mutta lintuja emme nähneet yhtään. Vaan mitäpä siitä, metsässä nuuskuttelu ja juoksentelu ovat ihan mahtavaa puuhaa! Kolmantena päivänä luvassa oli yllätys, emäntä nimittäin tuli mukaan. Emäntä halusi kuvata videon, jossa leikin lumella. Tässä se nyt on. Älkää välittäkö emännän tyhmästä hösötyksestä, en minä tiedä, miksi sen pitää tuommosia pöljyyksiä sopottaa. Emäntä ei myöskään näemmä ole vieläkään oppinut käyttämään tuota kameraa - eka puolisko kun päällä oli manuaalitarkennus eikä emäntä mitään tajunnut tarkennella. Pah! 

Kolmantena päivänä näimme vain yhden koppelon. Seki lensi juuri niin, että isännällä ei ollut mitään mahdollisuuksia napata sitä. Oli kuitenkin ihan hauskaa kulkea yhdessä porukalla pitkin metsää. Tällä kertaa kuljin jo laajemmalla alueella. Metsästä ei kuitenkaan löytynyt edes lintujen jälkiä, joten minkäs teet! Isäntä kuitenkin taisi kyllästyä siihen märässä lumessa rämpimiseen, emme nimittäin enää sen jälkeen lähteneet metsään. Hauskaa se silti oli. Ehkä lähden isännän mukaan myös ensi vuonna!

Terkuin Akira

Kesän viimeisistä treeneistä ja talvikauden aloituksesta

Huh, kylläpä viikot menevätkin nopeasti! Blogin päivittäminen on jatkuvasti ollut mielessä, mutta kerta toisensa jälkeen aikeet ovat jääneet pelkästään ideatasolle. Olen tehnyt viimeiset lähes kaksi kuukautta järkyttävän pitkää viikkoa uudessa työssä. Työmatkoihin ja itse työskentelyyn on mennyt vähintään sellaiset 60 tuntia viikossa, joskus jopa 70. Ei siis liene ihme, että olen priorisoinut ajankäyttöäni, enkä ole paljoa koneellakaan roikkunut. Ja kyllä, olen priorisoinut ajankäyttöäni myös työasioiden suhteen, mutta pelkästään pakolliset ja akuutit asiat ovat vaatineet noin paljon aikaa. Todellakin toivon, että syysloman jälkeen tilanne rauhoittuu, ja pääsen panostamaan vapaa-aikaan enemmän. Nyt viikonloput ja loppuillan vapaa tunti tai pari ovat kuluneet ihan vain akkuja ladatessa. Kotitreenit ovat siis jääneet kohtuullisen vähäiselle, ja se harmittaa minua suunnattomasti. Jotain ihan perusjuttuja olemme treenailleet lenkkien yhteydessä, että jotain sentään kuitenkin.

Aikani rajallisuus on ehkä vaikuttanut myös siihen, että Akira arvostaa huomiotani nyt enemmän kuin ennen. Akira hakee kontaktia lenkeillä ja ajoittain kulkee oma-alotteisesti melko lähellä oikeaa seuraamispaikkaa, vaikka tokoiluja emme juurikaan ole ehtineet treenailemaan (suureksi harmikseni). Akira on yleensäkin halukas tekemään asioita yhdessä. Ehkä nyt otankin ja treenailen tokon perusasioita täällä kotona tänä viikonloppuna!

Agilitytreenien suhteen on ehtinyt tapahtua monenlaista. Tätä merkintää aloitin kirjoittamaan, kun olimme juuri olleet kesäkauden toiseksi viimeisissä treeneissä, siis reilut kolme viikkoa sitten. Olin tehnyt ennalta jo useamman päivän ajan ennakkotöitä kyseisen treenikerran eteen. Tällä kertaa tuo valmistautuminen ei kuitenkaan ollut niinkään konkreettista treeniä koiran kanssa (sitäkin vähän kyllä), vaan ennen kaikkea oman pääni sisäistä psyykkaamista. Jotain hyötyä siitä ilmeisesti oli, sillä kun menimme kentälle, pysyin rentona melkeinpä koko treenikerran ajan. Häslääminen vähentyi, ohjasinkin jopa jonkin verran ja Akira teki niitä juttuja mitä kuului. Huh, hämmentävää!

Rataan sisältyi hyppyjä, putki ja muuri, yhteensä 14 estettä. Treenin aiheena oli rytmitys: missä vaiheessa saa vetää täysillä ja missä taasen pitää hidastaa koiran vauhtia, jotta se ei pääse karkaamaan väärälle esteelle. Sain kuin sainkin kaikki turhat ajatukset pois mielestä ennen meidän vuoroa, ja niinpä vuoromme koittaessa minulla oli ohjauskuviot mielessä ainakin jollain tapaa selvänä. Akira meni alussa putkeenkin ihan vauhdikkaasti, onneksi! Vauhti pysyi muutenkin päällä varsin hyvin, eikä muurikaan enää vieroksuttanut yhtään. Kouluttajammekin kehui meitä, mistä sain itse taas rutkasti luottamusta meidän yhteiseen tekemiseen. Välillä on tuntunut, että treenimme antaa aihetta kehumiseen niin vähän, että jokainen yksittäinen positiivinen sana on sitten tuntunut mieltä ylentävältä.

Viimeisen kerran treenien yksityiskohdat ovat jo haihtuneet mielestäni. Yleisesti voisi sanoa, että edelliskerran edistys kantoi minua ja sitä myötä myös Akiraa aika hyvin eteenpäin. Osasin taas ottaa rennosti ja keskittyä olennaiseen sen sijaan, että annoin vallan minua vainoaville "mitä jos Akira ei innostukaan ja kaikki yritykseni valuvat hukkaan?"-ajatuksille. Akira oli todella vauhdikas ja innokas, ja sitä myötä aloin vihdoin uskoa siihen, että meillä on mahdollisuuksia jatkaa tätä harrastusta. Välillä kun jopa tosiaan olen miettinyt, ettei minun ole järkeä edes hakea talvikauden treeniryhmiin, koska veisimme vain paikan joltain sellaiselta koirakolta, jolla on edellytyksiä tämän lajin harrastamiseen.

Akira oli niin nopea, että minä en pysynyt mukana vain juoksemalla täysillä. Ilmeisesti minun täytyisi oikeasti opetella niitä ohjauskuvioita ja suunnitella ohjaukseni ennalta tarkemmin. Aiemminhan pystyin pyörimään ja tekemään omat jutut rauhassa sillä aikaa kun Akira mietti, tulisiko haluttuun suuntaan vaiko ei. Nyt vastaavasta ei ollut tietoakaan: Akira pinkoi sata lasissa yli hyppyjen ja läpi putkien, ja minä vain yritin ehtiä mukaan edes jollain tapaa. Taisipa innokas shibavirnekin vilkkua loppusuoralla, ainakin maalissa namilautasen vartijana toiminut kouluttajamme oli viehättynyt Akiran ilmeestä viimeisillä hypyillä. Jes! Tältä pohjalta sitten lopulta uskaltauduin hakemaan talven treeniryhmään.

Talvikauden treenit alkoivat heti seuraavalla viikolla lähempänä sijaitsevalla hallilla, joka on vastikään rempattu. Ryhmä pysyi koirakoiltaan samana kuin kesäkauden jatkoryhmä, mutta kouluttajat harmikseni vaihtuivat. Ensimmäisellä kerralla vedimme lähtötasokartoituksena varsin yksinkertaista, parista putkesta ja muutamista hypyistä koostuvaa pätkää. Toinen kouluttaja oli minulle entuudestaan tuttu alkeiskurssilta, mutta silti jännitin sen verran, että sähläsin radalla. Saimme kuitenkin jotain tehtyä, ja niinpä saatoin vähän hengähtää. Ehkä tämä tästä lähtisi sujumaan!

Viime viikolla sitten oli toiset hallitreenimme. Treenasimme ensinnäkin hyppytekniikkaa, koska edelliskerralla kouluttajat totesivat, että Akiralla on välillä tekniikka vähän hakusessa. Viisi hyppyä lyhyin välimatkoin auttoivatkin lähestulkoon välittömästi Akiraa rytmittämään hyppynsä paremmin. Alussa tosin Akira viihdytti yleisöä hyppimällä hypyt korkeina gasellipomppuina ikään kuin osoittaakseen, että "ei tämä hyppiminen ole homma eikä mikään, katsokaapa nyt, kuinka korkealle pystyn vaivattomasti ponnistamaan!" Pian Akira kuitenkin päätyi itsekin siihen, että matalammat hypyt riittävät ja vievät samalla nopeammin herkkujen luo.

Hauskaa oli se, että Akira teki hyppytreenin yhteydessä sinunkaupat toisen kouluttajamme kanssa. Kouluttaja oli vahtimassa namilautasta hyppyjen toisella puolen ja kehui aina Akiraa vuolaasti onnistuneiden suoritusten jälkeen samalla koiraa rapsutellen. Aluksi Akira oli selvästi hämillään siitä, että tuo vieras ihminen noin häntä suvaitsee alkaa rapsuttelemaan. Parin kerran jälkeen Akira kuitenkin tuli ilmeisesti siihen lopputulokseen, että se onkin ihan kiva juttu, ja niinpä Akira sitten kenotti pylly pystyssä ja etukroppa sivuttain lattiassa rapsutettavana. Siltä osin ehdottoman positiivinen juttu siis!

Kun sitten seuraavaksi menimme pientä ratapätkää, Akiran hyppytekniikka oli heti parempi. Aluksi Akira tosin yritti tehdä kesän treeneistä tutun tempun ja kiertää osan hyppyesteistä päästäkseen nopeammin luokseni. Tehtyään näin pari kertaa Akira päätti, että häntä ei enää huvita treenata, koska toimimme kouluttajan kanssa ilonpilaajina. Hetken ajan Akira oli täysin välinpitämätön kutsujani kohtaan ja mietin jo, että tässäköhän tämä nyt lysähti. Seuraavaksi tapahtunut oli minulle positiivinen yllätys, sain nimittäin Akiran uudestaan tsempattua oikeaan treenivireeseen, aiemmin se on tuottanut todella paljon hankaluuksia. Tässä apuna olivat kesäkauden kouluttajamme antamat vinkit, jotka hyödyntävät Akiran halua kilpailla ja painia kanssani. Kieltämättä harmi, että emme voineet jatkaa tuon samaisen kouluttajan kanssa, sillä hän todella osasi luovasti etsiä oikeita keinoja Akiran treenaamiseen! Nykyisistä kouluttajistamme toinen treenailee bortsujen kanssa, ja pakko myöntää, että itse ainakin huomaan sen, että hän ei aina ymmärrä, kuinka erilaista se on verrattuna shiban treenaamiseen. Mutta toisaalta, mitä väliä sillä on, mitä hän meistä ajattelee. Itse tiedän, että olemme edistyneet paljonkin ennen kaikkea motivaation suhteen ja osaan iloita näistä edistysaskeleista. Vireen palauduttua saimme vedettyä treenit loppuun ihan hyvin, vaikka varsin yksinkertaista treeniä tehtiinkin. Yksinkertaisuus ja perusjuttujen treenaaminen on ehdottoman tarpeen meille, vaikka tietysti välillä toivoisin, että jotenkin maagisesti edistyisimme ihan vain mitään tekemättä samalle tasolle kuin osa ryhmämme muista koirakoista.

Ensi kerralla sitten jatkamme irtoamistreeniä. Tällä hetkellä joudun vähän tukkimaan hyppyjen sivuja omalla kehollani ja reitilläni, että Akira ei vauhdin hurmassaan oikoisi reittejä mieleisikseen. Tästä pitäisi päästä eroon, sillä käytännössähän ohjausreittini on nyt varsin mutkitteleva. Saapa nähdä, millainen seuraava treenikerta onkaan!

Tässä loppuun muutamia pentukuvia Akirasta.

Ongelmakohtien paikallistamista

Otetaanpa nyt kiinni näissä päivityksissä. Tässä siis vähän raporttia tämän viikon maanantain treenikerralta. (Jostain syystä haluan, että joka kerrasta on oma päivityksensä.)

Oli helppo lähteä treeneihin, koska edelliskerralla oli mennyt kerrankin kivasti treenit. Mieliala oli optimistinen ja into treenaamiseen kova. Akirakin tuntuu yhdistäneen treeniliivien ja -repun esille kaivamisen agilityyn ja valpastuu siten heti, kun hoksaa puuhani.

Kaikki optimismi katosi siinä vaiheessa, kun näin radan. Radalla oli paljon hyppyjä, vierekkäin kolme samansuuntaista putkea, muuri ja vielä lisää hyppyjä. Paljon ohjauskuvioita mietittävinä (tehdäkö takaaleikkaus vai valssi, ohjatako loppuun asti vai yrittääkö voittaa aikaa, pakottaako koiraa oikeaan suuntaan vai yrittääkö jotain muuta..), paljon asiaa sisäistettävänä. Eniten minua huoletti nuo putket, Akira kun tosiaan ei ole putkivarma, ja nyt pitäisi saada koira ohjattua täsmälleen oikeaan putkeen ja sen jälkeen sitten tiukan käännöksen kautta hyppyyn ja siitä muurin yli. Ehkä stressaamisellani tuhosin onnistumismahdollisuutemme jo ennakkoon.

Kun meidän vuoro tuli, niin koko homma oli jo lässähtämisvalmiina. Koska kouluttaja on jo oppinut tuntemaan minua ja Akiraa, niin aloitimme radan ottamalla ihan vaan putkea pari kertaa toiselta hypyltä lähtien. Jotain mystistä tapahtuu myös Akiran päässä, sillä ainakin kouluttajan mukaan vaikuttaa siltä, että Akira ikään kuin unohtaa namilautasen olemassaolon, jos katsekontakti siihen katoaa (kuten tässä tapauksessa, kun Akira ei kauempaa putkeen lähetettäessä nähnyt enää lautasta). Kun selvisimme näistä ekoista koitoksista, muurista tuli uusi ongelma. Olemme taineet harjoitella sitä kerran aiemmin, ja Akira selvästi vierasti estettä. Lopulta onneksi sekin onnistui.

Olen jo aika hyvin saanut käsitystä siitä, missä meillä on ensimmäisiä ehdotonta puuttumista vaativia kohtia. Ensinnäkin minun ohjaukseni takkuaa pahasti. Kadotan käsitykseni kehoni asennoista heti, kun tiedän että radan reunalla on kymmenen silmäparia tarkkailemassa meitä. Johdonmukaisen ohjauksen sijaan heiluttelen käsiäni minne päin sattuu, pyörähtelen ympäri varmistellessani Akiran mukana tulemista (tai vaihtoehtoisesti yritän väärään aikaan vain kovaa menemällä saada Akiran vauhtini imun avulla etenemään radalla kohti oikeita esteitä), juoksen kumarassa, unohdan huutaa estekäskyt jo hyvissä ajoin ennen estettä ja niin edelleen ja niin edelleen. Yleisesti ottaen siis jännitys saa aikaan sen, että häslään aivan käsittämättömällä tavalla. Sitten vielä jos Akira ei mene kuten toivoisi, niin alan panikoida ja häsläämisen määräni moninkertaistuu. Soperran ihme juttuja ja kadotan kaiken rationalisuuteni.

Toinen ongelmakohta on se, että muut menevät kehityksessään aivan eri vaiheessa kuin me. Kun minun ajastani valtaosa on mennyt siihen, että olen yrittänyt herätellä Akiran motivaatiota ja iloita edes pienistä edistysaskeleista, muut ovat hiljalleen saaneet panostaa ohjaustaitojensa kehittämiseen ja saaneet valssit, kehonohjauksen ja käskyjen oikea-aikaisuuden paremmin haltuun. Heillä koirat osaavat jo esteet paremmin ja hakeutuvat niille Akiraa itsenäisemmin. Nykyiset radat ovat heille sopivia, meille taas liian kaukana lähikehityksen vyöhykkeestämme. Niinpä kun sitten menemme Akiran kanssa radalle, minulla on tuhat kysymystä päässäni. Miten saan Akiran huomion kiinnitettyä niin, että Akira lähtee oikeaan aikaan liikkeelle? Kummalta puolelta minun kannattikaan aloittaa? Kumpaan suuntaan se valssi pitikään pyöräyttää? Ja missä vaiheessa minun piti aloittaa sen tekeminen? Laitanko namin käteen vai pitäisikö sen olla taskussa? Kumpaan käteen, jos kerran pitää puoltakin vaihtaa välissä? Olisiko sittenkin pitänyt ottaa tälle päivälle lelupalkka? Miten palkkaan lelun kanssa esteiden välissä jos vaihdankin palkkausmenetelmää lennosta? Miten saan Akiran taas mukaan jos sen keskittyminen herpaantuu? Mikä olikaan kolmas este? Entä mille esteelle piti mennä sen jälkeen? Missä se valssi piti tehdä? Mitä jos mikään ei toimikaan, miten rauhoitan itseni? Mitä missä milloin miksi hä?

Kaikista parashan meille olisi, kun nyt vain jätettäisiin nuo varsinaiset ratatreenit vähäksi aikaa. Me voitaisiin ottaa jotain alkujaksojen pätkiä omaan aikaan treenattaviksi, jotta saataisiin yksinkertaisempia asioita haltuun. Meidän pitäisi päästä tekemään ihan vaan muutaman esteen putki-hyppy-comboja, joissa ohjaukselta vaadittaisiin paljon nykyistä vähemmän. Akira pitäisi saada estevarmemmaksi ja irtoamaan paremmin. Ongelmana oli viimeksi kouluttajan mukaan myös se, että Akira ei ikään kuin tiennyt, kummalle puolelle sen pitäisi aina tulla. Ollaankin nyt tehty joka päivä lenkeillä "tässä"-käskyn harjoituksia, joiden avulla oon saanut Akiran aina tulemaan aina tietyn käden puolelle. Jos ei muuta niin se ainakin auttaa minua vähän rauhoittamaan mieleni.

Kaikista suurin ongelmahan nyt siis tässä vaiheessa olen minä. Minun pitäisi saada mieleni rauhoitettua ja unohdettua pelko kämmimisestä. Ei oikeasti ole ihme, että ongelmia nyt on. Olen miettinyt, että loppujen lopuksi Akiran nuuskuttelu ja keskittymisen herpaantuminen on varmaan ainakin osittain sijaistoimintoakin. Koska minä olen niin jännittynyt ja käyttäydyn niin eri tavoin kuin kotona/lenkeillä treenatessa, niin se varmasti vaikuttaa myös Akiran suoritukseen. Jos saisin saman rahallisuuden ja varmuuden niin kuka tietää, mihin päästäisiin.

Pitäisi keskittyä ja tyytyä niihin pieniin askeliin. Ei pitäisi toivoakaan, että voimme mennä saman, jopa 14 esteen radan kuin muut. Kolme estettä on meille hyvä, ja se siitä. Ei pitäisi välittää siitä, mitä muut meidän menoa katsellessaan puhuvat. Huh huh. Katsotaan, miten huomenna tämä tavoite onnistuu. Rauhoitu, keskity, malta mielesi. Ääk!

VAUHTIA!

Kaksi viikkoa sitten koimme sekä minä että treenien vetäjä suuren yllätyksen, kun Akira yhtäkkiä alkoikin vetää rataa ihan vauhdilla ja innokkaasti. Aloitimme radan harjoittelemisen pienemmissä pätkissä, ja Akira oli täysillä mukana. Namilautanen sijoitettiin ensin parin esteen (putken + hypyn) jälkeen, tässä ideana oli, että ohjaaja ehtii koiran lautasella ollessa vaihtaa rauhassa puolta ennen seuraavia hyppyjä. Ja kyllä se aika olikin tarpeen, olin nimittäin niin hämmentynyt Akiran lentävästä lähdöstä, että unohdin täysin mitä minun piti tehdä. Ehdin juuri ja juuri koota itseni ennen kuin menimme seuraaville esteille, heräsin ainoastaan kouluttajan "ohjaa ohjaa ohjaa!"-hokemisen ansiosta.

Akira jatkoi rataa sata lasissa, hyppäsi korkeilla ja pitkillä hypyillä esteiden yli (liiankin pitkillä agilityyn, mutta tämä kertoi mielestäni innosta ja vauhdista), ja minulla oli täysi työ pysyä mukana. Akira meni putkiinkin innolla, vaikka siinä tosiaan on ollut ongelmia aiemmin jostain käsittämättömästä syystä. Keskustellessamme radan jälkeen kouluttaja sanoi minulle, että kyllä Akirasta hyvä agilitykoira tulee. Eipä olisi uskonut tuota päivää tulevan! Tuo lause oli myös minulle sanoinkuvaamattoman tärkeää kuultavaa, on tässä välillä sen verran toivoton olo ollut. Tärkeää se oli minulle myös siksi, että nyt pääsin vähän eroon siitä tunteesta, että olemme täysin väärässä paikassa. Ehkä myös kouluttaja oppi näkemään meissä jotain potentiaalia tämän yhden suorituksen pohjalta, ainakin toivon niin. Vaikka mitä väliä toisaalta on muiden näkemyksillä näin loppujen lopuksi?

Kun sitten parin kerran jälkeen vein Akiran autolle, olin ihan puulla päähän lyöty. Tähän Akira siis ihan oikeasti pystyy jos vai haluaa. Käsittämätöntä! Jokin muu meillä siis tökkii, kun valtaosa treeneistä on jotain ihan muuta. Nyt vaaditaan paljon ajatustyötä, jotta saisin löydettyä sen todellisen ongelmien lähteen.

Toisella kierroksella rataa mentiin päinvastaisessa järjestyksessä. Tässä vaiheessa meillä homma kosahti siihen, että odotin kouluttajalta lupaa palkata koira. Sen seurauksena sitten palkkausväli piteni liiaksi, ja Akiran motivaatio lopahti, kun en ehtinyt palkata onnistuneista osuuksista ja niiden jälkeen parin esteen suoritus epäonnistui. Ainakin opin tästä sen, että pitää itse luottaa siihen, että tuntee koiransa ja palkata sitten omin luvin sen mukaisesti.

Lopputunnista kävimme harjoittelemassa keppejä. Niitähän olemme tainneet treenata tasan kaksi (vai kolme?) lyhyttä kertaa aiemmin. Aiemmin olemme käyttäneet treeneissä kakskakkosia. Nyt menimme puolikkaille kepeille, joissa oli verkot. Ensin Akira ihmetteli verkkoja, mutta kerran kepit pujoteltuaan ja palkan saatuaan innostui menemään ne ihan vauhdikkaastikin. Kahden vauhdikkaan suorituksen jälkeen oli sopiva hetki lopettaa, kun Akira oli vielä innostunut.

Kotiin päin ajaessani olin aivan innoissani. Vihdoinkin! Ehkä meillä on toivoa.

Serpentiinitreeniä ja pohdintaa vastatuulesta

Tässäpä nyt viime viikon treeneistä lyhyttä raporttia.

Treeneissä harjoiteltiin ns. serpentiinirataa, joka koostui suoraan riviin asetetuista hyppyesteistä ja rivin päässä olevasta putkesta. Harjoitteessa koiran piti hypätä joka toinen este ohjaajan vastakkaiselta, joka toinen ohjaajan puolelta. Hauska piirre oli, että vaikka koira tekee siis serpentiinimäistä mutkittelua hypyissään, ohjaajan kuuluisi juosta periaatteessa vain suoraa, rivinsuuntaista linjaa eteenpäin. Vartalolla ohjaaminen on siten tärkeä osa harjoitetta.

Aloitin treenin pessimistiseen tyyliini "ei tämä nyt kuitenkaan onnistu" (tosi reilua koiraa kohtaan!), mutta ihmetyksekseni Akira lähtikin hyppimään melko vauhdikkaasti. Etenkin ekalla kerralla kämmin kyllä ohjauksessa urakalla muun muassa kääntymällä kasvokkain kohti Akiraa kun Akira oli esteen toisella puolen valmiina hyppäämään minua kohti, kumartumalla ja häseltämällä ihan omituisilla tavoilla, jolloin suoritus keskeytyi. Kurssimme vetäjä kuitenkin huomautti minua heti tästä häsläämisestä, ja seuraavalla kerralla sainkin tätä virhettä korjattua. Tuolloinkin tosin jalkani vähän ehti kääntyä väärään linjaan, muttei yhtä pahasti kuitenkaan. Käsittämätöntä, miten sitä unohtaa täysin oman kroppansa ja asentonsa tiedostamisen kun on oma treenivuoro! Lopulta sain jopa vedettyä pätkän putkeen ja Akira suoritti jopa putken radan lopuksi. Mitään ylimääräisiä lisäpätkiä emme kyllä tehneet, mutta silti minulle tuli tunne, että ehkä tämä tästä vielä joskus iloksi muuttuu.

Sain viime kirjoitukseni jälkeen treenikaverilta kommenttia, että tekstistäni välittyi sellainen "me ollaan kyllä ihan paskoja"-olo. Jostain kumman syystä tuossa keskustelutilanteessa tulin vähätelleeksi asiaa tyyliin "no ehkä juu niin en tiiä", vaikka todellisuudessa tuo tulkinta oli ihan totuudenmukainen. Olo on kieltämättä ajoittain ollut varsin toivoton, ja olenpa pariin otteeseen Tomminkin kanssa jutellut siitä, kuinka järkevää minun ja Akiran on jatkaa tätä harrastusta. On ollut erityisen kädetön olo, kun en toisaalta ole keksinyt, mitä voisin tehdä toisin ja toisaalta olen jatkuvasti treeneissä huomannut, mitä kaikkea teen toistuvasti väärin, enkä kuitenkaan jännitykseltäni osaa kitkeä noita virheitäni. Valitsin rodun tietoisena sen vaativuudesta, mutta silti tämä pitempään jatkunut vastatuuli on tullut hieman yllätyksenä.

Täsmennys: Minulla ei ole ollut haaveita esimerkiksi kilpailemisesta koiran kanssa. Sen sijaan olen toivonut, että voisimme tämän kippurahäntäisen kaverin kanssa harrastaa ja pitää hauskaa yhdessä. Siksi minua onkin harmittanut, kun on vaikuttanut siltä, että tämä haavekuva ei voisikaan toteutua ainakaan alkujaan ajattelemassani muodossa. En halua ottaa kohtuuttomia paineita koiran kanssa harrastamisen suhteen, vaan homman pitäisi yleisesti olla kepeää ja palkitsevaa. Näistä syistä ajatus agilityn lopettamisesta on tuntunut vähintäänkin surkealta.

Vaikka olo etenkin tauon aikana muuttui jo vähän sellaiseksi, että kenties meidän pitäisi vain suosiolla lopettaa, päätin kuitenkin antaa meille aikaa tämän kesäkauden loppuun asti. Tämänkertaisen treenin ansiosta kuitenkin minulle tuli kuitenkin hitusen verran toiveikkaampi olo, ja aloin elätellä toiveita sen suhteen, että esimerkiksi toistojen rajoittaminen, palkkaan panostaminen ja työn alun myötä luonnostaan tapahtunut, minulta saadun huomion väheneminen olisivat vaikuttaneet positiivisesti treeneihimme. Tämä jääkin nyt nähtäväksi!

Tauon jälkeistä treenailua

Huh, tulipa pitkä kirjoitustauko! Tähän on kaksi selvää syytä. Ensinnäkin, meillä oli kolmen viikon mittainen treenitauko. Lisäksi uskoni meidän yhteiseen harrastamiseen on välillä horjunut aika pahastikin, mutta nyt onneksi olen taas alkanut suhtautua optimistisemmin. Ensimmäisellä kerralla treenit jäivät välistä, koska Lapin reissumme venähtikin aiottua pidemmäksi (ja mukavaa oli!). Seuraavallakin viikolla peruimme osallistumisemme, koska vielä alkuillastakin mittari oli lähellä + 30 astetta, mikä on ehdottomasti liikaa Akiralle. Molemmilla kerroilla ohjaaja lopulta perui treenit, koska niin moni oli ilmoittanut jättävänsä ne väliin. Emme siis kuitenkaan jääneet mistään paitsi. Pari viikkoa sitten lomani päättyi, ja siitä asti olenkin ollut tiiviisti kiinni työkuvoissa. Iltaisin ei ole ollut mitenkään energiaa kirjoitella blogia, mutta kunhan tämä tästä tasaantuu niin varmasti alan taas päivittää aktiivisemmin.

Kaksi viikkoa sitten pääsimme pitkästä aikaa treenaamaan. Tuolloin oli yhä edelleen varsin lämmintä, ja minulla heti jännitti, miten Akiran kanssa kävisi. Loppujen lopuksi kaikki sujui kuitenkin ihan ok. Tuolloin harjoiteltiin vauhdikkuutta ja esteille hakeutumista. Ensimmäisessä osassa oli viisi hyppyä peräkkäin, ja ajatuksena oli mennä pätkä vauhdikkaasti koiran kanssa. Akira hyppäsi ensimmäisen, jätti kaksi estettä välistä ja hyppäsi kaksi viimeistä. Olin kuitenkin tähänkin tyytyväinen, sillä koira eteni vauhdilla ja aiempaa innostuneemman oloisesti. Tuota pätkää tehdessä tuli kuitenkin huomattua pieni toispuoleisuus: Akira teki pätkän paremmin, kun juoksin sen oikealla puolella. Vasemmalta ohjattaessa ongelmia oli enemmän. Tästä huolimatta olin tyytyväinen, sillä homma ei mennyt nuuhkutteluksi ja houkutteluksi. Nyt pitääkin jatkossa treenata huolellisemmin molemmilta puolilta, vaikka kuvittelin jo aiemmin niin tehneeni.

Varsinaisessa treenivaiheessa pätkä koostui kahdesta hypystä ja putkesta. Putki oli taivutettu U:ta muistuttavaksi kaareksi, ja sen molempien suiden lähellä oli kaksi hyppyestettä. Pointtina oli ohjata koira putkeen, siitä ulostulosuun vastakkaisella puolella olevaan hyppyyn, siitä tiukan käännöksen kautta putken vastakkaiseen suuhun ja siitä taas vastakkaisen puolen hyppyyn. Käytännössä ohjaajan ei tarvinut liikkua paljoa, vaan keskittyä oikea-aikaiseen ohjaamiseen ja apukäden käyttöön nopeissa käännöksissä heti hypyn jälkeen. Me jätimme Akiran kanssa tämän vaiheen välistä, koska ajattelin sen olevan liikaa meille. Minulle pääasia oli, että Akira teki ensimmäisen pätkän motivoituneemmin kuin aiemmin ja mielestäni parasta oli, että en nyt latistaisi vauhdikasta mielikuvaa todennäköisesti epäonnistumiseen johtavalla räpellyksellä.

Pätkän sijaan treenasimme rengasta pariin kertaan ja lopputunnista myös keinua. Akira tarjosi taas 2 on 2 offia, josta nyt olisi tarkoitus päästä pelkästään keinun päässä pysähtymiseen. Akira jossain vaiheessa päätti, että keinu ei taas olekaan kiva tai kiinnostava juttu, vaan olisi kiva nuuhkutella muiden jälkiä sen pinnasta. Onnistumisen jälkeen lopetimmekin nopeasti, ettei aiempi hyvä vire tuhoutuisi tällä treenillä täysin.

Vaikka onkin masentavaa olla se koirakko, jolle kaikkia tehtäviä helpotetaan, niin toisaalta katson sen olevan henkilökohtaisesti hyvää treeniä minulle. Ehkä vielä jossain vaiheessa pääsen yli siitä harmituksesta, että muut saavat todistaa epäonnistumisiamme. Epäonnistumisilla nyt tarkoitan tässä sitä, että emme pysty useinkaan treenaamaan niitä varsinaisia treenin aiheita, vaan keskitymme vaan motivaation kehittämiseen ja siinä tapahtuvista pikku askeleista iloitsemiseen. Vielä kivempi toki olisi, jos Akiran innostus todella syttyisi ja pääsisimme keskittymään ohjauksen treenaamiseen sen sijaan, että vain iloitsen että saatiin joku pätkä mentyä edes läpi. :D

Yleisesti ollaan nyt panostettu siihen, että käydään hiekkakentillä leikkimässä pari minuuttia todella vauhdikkaasti. Kepin heittelyä, takaa-ajoa, painimista, yleistä juoksemista ja lelun repimistä, mikä vaan Akiraa kulloinkin parhaiten innostaa. Jotain edistystä onkin huomattavissa, sillä Akira vaikuttaa innostuvan heti huomatessaan, että olemme suuntaamassa hiekkakentälle. Ajatuksena on saada tämä innostus yleistymään myös treenikentälle, jolloin korkeamman vireen avulla saataisiin vähän potkua yhdessä treenaamiseen.

Viimeksi treeneissä myös tosiaan panostin siihen, että olisimme kentällä vain pienen osan treeniajasta ja tuon ajan tekisimme hommia ihan täysillä. Pahoin pelkään, että ensimmäisten alkeiskurssin kertojen tarmokas, lähes tunnin kestänyt (vaikka vain max. 5 toistoa per treenattava asia sisältänyt) treenaaminen on yksi syy siihen, että Akira on hidas ja haluton. Motivaation herättelyksi siis yritän tehdä treenaamisesta superhauskaa ja nopeatempoista. Minun pitää siis vain hyväksyä se tosiasia, että emme yhdellä kerralla saa työstettyä jotain asiaa kovin pitkälle, koska viivymme treenikerran aikana kentällä yhteensä tyyliin 10-15 min.  Toisaalta kuitenkin tosiasia on, että jos koiran motivaatio kuolee täysin niin sitten treenit eivät ainakaan etene. Nyt siis vain panostetaan hauskuuteen, napakoihin 2-3 toistoa käsittäviin pikkutuokioihin ja stressittömyyteen. Koiran ehdoilla eteenpäin. :)

Tähän loppuun kuvia Akiran Lapin reissulta. Akira nautti täysillä siitä, että sai useamman päivän käytännössä juosta vapaana metsän keskellä olleen kämpän ympäristössä, uida lammessa ja leikkiä muiden paikalla olleiden koirien kanssa. Olipa kyllä mahtava reissu!

Vaikka on + 30 C varjossa, Akiran on pakko hiljalleen siirtyä varjosta aurinkoon.

 

Kaulattoman koiran hepulit.

Ensimmäinen omaehtoinen uimareissu, jipii!

Kippura ei saa kastua!

Karvanvaihto ei haittaa, aina on aikaa poseerata.

Omatoimitreenausta ja terveysasiaa

Torstaina saimme mahdollisuuden käydä kentällä treenaamassa omin päin samaan aikaan toisen porukan kanssa. Innostuin heti tietenkin tästä mahdollisuudesta, ja Tommikin lähti mukaan. Ja kylläpä meillä olikin hyvät treenit, vaikka aluksi näytti aika masentavalta: heti ekan putken jälkeen alkoi sataa ihan taivaan täydeltä, ja ehdimme kastua melkeinpä läpimäriksi ennen kuin ehdimme autolle suojaan. Kun sade viimein hellitti, pääsimme jatkamaan ja meni kyllä kokonaisuudessaan tosi kivasti!

Viimeisten toistojen vauhtia, jes!

 Ohjelmassa meillä oli treenata koiran itsenäistä esteiden suorittamista samaan tyyliin kuin maanantainakin. Tällä kertaa kuitenkin päätin minimoida virheet käyttämällä soveltuvissa määrin takaperin ketjuttamista hyppy-putki-hyppy-hyppy-pätkällä. Ensin treenasimme putkea, joka on tosiaan jostain mystisestä syystä alkanut tökkiä viime aikoina. Heti ekan toiston jälkeen Akira alkoi mennä taas vauhdikkaasti putkeen, joten jo se tavoite toteutui treenien aikana.

Kun putki sujui, lisäsin sen jälkeen yhden hypyn. Tommi päästi Akiran putken toisesta päästä, ja minä olin valmiina hypyn toisella puolen palkan kanssa. Ylipäätään koko pätkän treenit sujuivat näin, Akiran tarvitsi siis käytännössä lähinnä  juosta suoraan ja samalla selvittää esteet päästäkseen minun ja herkkujen/lelun luo. Akira taas kiersi hypyn, minkä jälkeen teinkin niin, että otimme ensin pelkän hypyn yhden kerran, ja sen jälkeen vasta lisäsimme putken eteen. Tämän jälkeen Akira ei kertaakaan enää kiertänyt hyppyjä treenin aikana, jee! Kun putki ja hyppy onnistuivat peräkkäin suoritettuina, lisäsin toisen hypyn radan loppuun. Tämäkin sujui ongelmitta. Lopulta laitoin vielä yhden hypyn ennen putkea, ja Akira meni koko pätkän määrätietoisesti kuin pieni ohjus. Mahtava poika! Tästä voi sitten jossain vaiheessa jatkaa harjoittelua niin, että minä olen lähettämässä Akiran pätkälle, ja avustaja vahtii namilautasta, että palkka varmasti tulee vain onnistuneesta suorituksesta. Tämän päivän kehityksen perusteella se tuntuu realistiselta lähitulevaisuuden tavoitteelta, kyllä me varmaan se vauhti, omatoiminen esteelle hakeutuminen ja varmuus hiljalleen jostain löydetään!

Koiranäyttelystä ostettu Hurtta Lifeguard-treeniliivi testikäytössä. Ajoi kyllä asiansa, vaikka olo oli kuin raksatyöntekijällä!

Treenasimme lisäksi taas muutaman toiston verran keinua, jonka laitoin varotoimena korkeammalle kuin viimeksi, jottei Akira enää ainakaan kokeilisi hypätä laudalle puolivälistä. Koiran eteneminen oli hidasta ja epäröivää, mutta hiljalleen se taas alkoi saada varmuuden kun alkuun vähän imutin namilla. Hidastin laudan laskeutumista vain vähäsen, eikä Akira vaikuttanut siitä välittävän. Lopuksi taas pienen epäröinnin jälkeen päästiin 2 on 2 off -asentoon, jes!

Tiistaina kävimme taas eläinlääkärillä, koska tulehdusarvot eivät tosiaan ole antibioottikuurista huolimatta palautuneet normaaleiksi. Tällä kertaa meillä oli toinen eläinlääkäri, joka on kuulemma kokeneempi ultraaja, ihan vain siltä varalta, että jos hän suositteleekin ultraäänitutkimusta taas uudelleen. Sain taas viedä virtsanäytteen tutkittavaksi. Oon muuten kehittynyt senkin keräämisessä: tällä kertaa keräsin näytteen ihan yksin ja hyvin meni! Näytteen pohjalta lääkäri totesi, että bakteereja tai kiteitä ei virtsassa enää ole, mutta punasoluja, valkosoluja ja proteiineja jonkin verran kuitenkin. Tämä viittaa hänen mukaansa siihen, että vaiva on eturauhasperäinen. Akira siis kärsii vanhojen ukkojen vaivoista! 

Akira joutui taas kestämään eturauhasen tunnustelua, mutta vieläkään emme kuulleet shibakiljuntaa, kerran Akira vain ynisi tuohtuneesti. Aristuksen ja rauhasen suurentuneisuuden vuoksi lääkäri suositteli hoidoksi antitestosteronipistosta, jonka Akira saikin sitten heti samalla käynnillä. Pistoksen antaminen sujui ongelmattomasti, mutta sen jälkeen kohta selvästi kirveli tai kutisti, sillä seuraavan vartin ajan Akira rappasi kohtaa toistuvasti ja lihakset nykivät selän alueella. Pistoksen vaikutus kestää kuukauden ajan, joten luultavasti viemme kuukauden päästä taas kontrollinäytteen, jotta saamme varmuuden siihen, ovatko tulehdusarvot laskeneet. Jos ongelma jatkuu, virtsarakko ultrataan jälleen ja näyte otetaan suoraan virtsarakosta. Toivottavasti siihen ei kuitenkaan tarvitse alkaa. Tässä välissä nyt kuitenkin vietämme ihan normaalia elämää ilman sen kummempia erikoisjärjestelyitä, Akira kun on pirteä ja iloinen isosta eturauhasestaan huolimatta.

Kokeilukerta jatkoryhmässä

Maanantaina oli tekemisen täyteinen päivä: iltapäivän puolella serkkuni tuli perheineen moikkaamaan meitä. Mukanaan heillä oli 10 kuukauden ikäinen kishunsa, jonka Akira on viimeksi tavannut joulukuussa. Pojat painivat ahkerasti ensin pihalla, sitten koirapuistossa ja sitten vielä täällä meillä. Muutaman kerran hermot paloivat puolin jos toisinkin, mutta heti sen jälkeen tilanne aina rauhoittui.

Japsit tutustelemassa toisiinsa koirapuistossa

Illalla sitten lähdettiinkin kokeilemaan onneamme agilityn jatkoryhmässä. Treenattavana oli putkesta ja hypyistä muodostettuja erilaisia lyhyitä pätkiä, joissa pääpointtina oli harjoitella valssia ja joidenkin koirien kanssa myös persjättöä. Minulla kieltämättä jännitti olla ihan ensimmäinen, joka sinne ensimmäiselle radalle meni, mutta koska siihen pystyin, niin ilmeisesti jotain kehitystä on omassa pääkopassakin tapahtunut. Päätin heti alussa, että emme kahmi liikaa, joten keskityimme kaikilla eri pätkillä valssin treenaamiseen.

Akira ei taaskaan ensin ois halunnut mennä putkeen, mutta lopulta sekin onnistui ohjaajan avustuksella. Tuota putkihommaa pitää alkaa korjata heti kun vain mahdollista, toivottavasti jo ensi kerralla. Tässä taannoin Akira tuli putkesta ulos hihna pään päällä sykkyrässä korvat vaakatasossa, minkä uskoisin olevan selitys nykyiselle putken vieroksumiselle. Kyllähän se putki vaan on ihan tyhmä juttu, kun hihnatkin siellä alkaa kettuilla! Pääpointtina meillä oli sitten valssien treenaaminen hyppyesteiden välissä, ja se ohjauskuvio minulta sujuikin ihan ok. Välillä Akira meni vauhdikkaammin, välillä hitaammin. Lopuksi treenattiin ihan suoran hyppy-putki-hyppy-hyppy-pätkän avulla omatoimista esteiden suorittamista, jolloin Akira sai vauhdin ihan hyvin päälle, vaikka hauskasti kahteen kertaan kiersikin toiseksi viimeisen hypyn. Leikittäessäkin Akira intoutui repimään lelua välillä ihan innokkaastikin, joten ehkä sekin lähtee tästä kehittymään. Jee, hyvä Akira!

Pariin kertaan treenasimme myös keinua, jonka lopussa Akira taas omatoimisesti hakeutui 2 on 2 off -asentoon. Se on selvästi hoksinut, mistä tässä on kyse! Harmi vain, että Akira sitten keksi kokeilla, josko herkuille pääsemistä voisi nopeuttaa hyppäämällä keinulle laskevan pään puolivälistä. Pudotus säikäytti koiran, mutta saatiin onneksi hieman taas sitä paikottua heti saman tien.

Oon tosi tyytyväinen siihen, että nyt sain pidettyä toistomäärät aisoissa. Käytin Akiran autolla lepäämässä neljä tai viisi kertaa treenien aikana. Ei siis ainakaan tullut tehtyä liian paljoa kerralla! Lisäksi ollaan aina muistaessamme käyty lenkkien yhteydessä leikkimässä läheisillä hiekkakentillä, jotta Akira oppisi yhdistämään tuollaiset kentät mukavaan yhdessä tekemiseen. Toivotaan, että tämä kantaa hedelmää pitemmällä aikavälillä. Joka tapauksessa oon todella iloinen siitä, että saadaan nyt jatkaa tuossa jatkoryhmässä koko kesäkauden loppuun asti, siis jonnekin syyskuulle nyt ainakin. Uskoisin, että siltä pohjalta on sitten varmempi olo hakeutua talvikauden ryhmiinkin.

Alkeiskurssin viimeinen kerta

Akiran kanssa käytiin ennen tiistain agilitytreenejä kahlomassa, minkä seurauksena Akira oli aika väsyneen oloinen agilitykentällä. Kyseinen treenikerta oli alkeiskurssin viimeinen, mikä vähän kyllä harmittaa. Toivotaan, että pääsemme jatkamaan jatkoryhmän kanssa pitempäänkin kuin vain ensi viikon kokeilukerran. Tällä hetkellähän meidän pitäisi saada Akiralle lisää itsenäisyyttä ja varmuutta esteiden suorittamiseen, joudun vielä liiaksi kannustamaan siihen.

Varsinaisena harjoitteena viimeisellä kerralla oli treenata valssia ja persjättöä putki-hyppy-hyppy-sarjan kautta. Olin heti alussa skeptinen, mikä tietenkin varmaan vaikutti suoritukseen. Yllättävää kyllä, saimme Akiran kanssa mentyä tuon setin läpi heti ekalla yrittämällä, vaikka en valssannutkaan. Akiran vauhti vain oli aika hidas ja väsynyt. Tämän onnistuneen kerran jälkeen Akira ei halunnut mennä enää putkeen, joten treenasimme itse ohjauskuviota ihan vain hyppyjen kautta. Kuviot itsessään menivät ok, vauhtia vain olisi saanut olla vähän enemmän. Leikitys sujui paremmin, siihen olen tyytyväinen. Pienen tauon jälkeen kuviot sujuivat mielestäni vielä paremmin, niihin olen siis tyytyväinen. Mutta kyllä huomasi, että Akiralle ei tuo kuumassa treenaaminen (vielä aiemman kahlailun jälkeen) ole mitään helppoa hommaa! Ohjaajakin totesi, että ei ole Akiralle sopiva treenisää tällainen helle, kun kieli pitkällä vain löntystelee esteeltä toiselle.

Omatoimisesti treenasimme Akiran kanssa myös keinua ja A:ta. Keinu oli korkeammalla kuin aiemmilla treenikerroilla, mutta Akira siitä huolimatta kipusi esteelle. Tällä kertaa hidastin taas laskeutumisvauhtia, ja näin edeten pääsimme onnistuneiden suoritusten kautta lähes vapaaseen laudan laskeutumiseen saakka. A on edelleen Akiran lemppari: heti A:n luo päästessään Akira kipuaa esteen päälle. Akira pääsi myös todella yllättämään minut: sekä keinulla että A-esteellä Akira tarjosi satunnaisesti ilman mitään avitusta 2 on 2 off -asentoa! Tämä keksintö toi myös vauhtia etenkin A:n suoritukseen, aiemmin kun laskeutumisvaihe on ollut varsin hidas. Niinpä kokonaisuudessaan viimeinen treenikerta jäi ehdottomasti plussan puolelle, sillä jotain edistymistä on selvästi tapahtunut, vaikkei se mahdottoman nopeaa olekaan. Jee!

Torstaina kävimme myös taas mätsäreissä. Tällä kertaa sain jännitykseni hillittyä taas hieman paremmin kuin aiemmin, ja Akirakin jaksoi tsempata koko tapahtuman ajan. Saatiin parikehästä punainen nauha ja positiivista palautetta, ainoastaan liikkeen tuomari olisi toivonut olevan innokkaampaa. En kyllä yhtään ihmettele tuota, Akira nimittäin liikkui aika vastahakoisesti tuossa auringonpaisteessa. Muuten tuomari kehui koiraa miellyttäväksi ja helpoksi käsitellä (huh!) ja sanoi jopa omaksi suosikikseen. Punaisten kehässä oltiinkin mukana ihan loppuun asti, ja olin todella yllättynyt siitä, kuinka mahtavasti Akira jaksoi pönöttää, antoi korjailla asentoaan ja oli skarppina koko ajan. Sijoitusta ei tullut (koiria oli joku 45 pienten aikuisten sarjassa), mutta olen todella tyytyväinen siihen, miten homma kaikkiaan sujui. En tiedä kuinka paljon vaikutusta oli sillä, että olen nyt ottanut tavaksi leikittää Akiraa vauhdikkaasti aina kehien jälkeen, ja lisäksi juuri ennen kehää vahvistan kontaktia. Ainakaan Akira ei tällä kertaa vilkuillut muita koiria, vaan keskittyi täysillä siihen, mihin halusinkin sen keskittyvän. Olipa kyllä kiva kokemus! Harmi vain, että emme pissatulehduksen vuoksi päässeet osallistumaan lauantain näyttelyyn, nyt olisi ollut itselläkin varmempi mieli mennä kehään. Mutta viimeistään ensi kesänä sitten, silloin onkin paljon ryhmänäyttelyjä ja kv-näyttelyjä tarjolla.

Akira testaa uutta viilennystakkiaan. Emäntä jätti viisastuneena laputkin paikalleen testailun ajaksi, ekasta takista kun napsi laput irti ja sovitti vasta sitten vain todetakseen, että liian isohan se takki oli.

Hellettä on piisannut, ja ollaankin käyty sitten Akiran kanssa koirille sallitulla rannalla päivän kuumimpien tuntien jälkeen. Akira on päässyt tuolle rannalle jo kolmena kertana tällä viikolla, ja kerta kerralta koira on vaikuttanut innostuneemmalta vedestä. Rannalla on hiekkapohja, ja se jatkuu matalana todella kauas rannasta. Akira on kirmaillut onnessaan, kun on saanut kahlata ilman pantaa. Akiran liikkuminen vedessä on hauskaa katsottavaa, sillä Akira tykkää pomppia vedessä kaurishypyillä eteenpäin ihan kuin hangessa konsanaan. Kerran poika taisi päätyä uimaankin, kun löydettiin hieman syvempi kohta. Akira vaikutti hieman hämmentyneeltä, polski hetken aikaa ja palasi sitten takaisin päin saadakseen tassut taas pohjaan. Kahlomisen jälkeen turkki on sen verran kostea, että se mukavasti viilentää koiraa. Niinpä ollaan voitu jäädä hetkeksi pötköttelemään rannalle, eikä Akira ole ollenkaan vaikuttanut olevan kuumissaan. Läähättämisen sijaan Akira on patsastellut ylväänä auringonpaisteessa, eikä ole halunnut edes mennä itselleen järjestettyyn varjopaikkaan. Nyt sitten saadaan toivon mukaan samanlainen mukava olo tuolla uudella viilennystakilla, jonka ostin tästä viikonlopun koiranäyttelystä.

Seitsemäs agilitykerta

Alkeiskurssin toiseksi viimeisellä kerralla panostin laatuun entistä enemmän. Tehtiin Akiran kanssa muutama kerta A:ta ja puomista ihan vaan loppuramppia, että saatiin harjoteltua 2 on 2 offia. Akira ei suoraan vielä itse ole saanut yleistettyä viime aikojen treenejä kentälle, mutta nopeilla reaktioilla naksun kanssa sain koiran jäämään oikeaan asentoon ja palkkasin siitä ruhtinaallisesti. Enemmänkin olisi haluttanut treenata, mutta kerrankin maltoin mieleni. Käytin koiraa muutenkin tauoilla useaan kertaan tunnin aikana, jotta ei väsymys tai kyllästyminen pääsisi iskemään. Tähän pitäisi ymmärtää panostaa enemmän aina.

Tänään varsinainen treeni olisi käsittänyt hyppy + rengas + putki + hyppy + hyppy -radan. Minun ja Akiran kohdalla tosin lopulta päädyttiin tekemään ihan muuta, ja olen varsin tyytyväinen siitä. Kysyin ennen vuoroamme toiselta ohjaajalta, miten saisin korjattua virettä kentällä, sillä olen mitä ilmeisimmin tehnyt sen virheen, että olen pitänyt kotitreenimme varsin matalavireisinä ja tämä näkyy nyt kentälläkin. Meidän vuorollamme sitten keskityttiin ratkomaan juuri tätä ongelmaa. Ohjaajan mukaan leikkipalkan kehittäminen olisi meillä keskeistä. Niinpä sitten ensin otettiinkin ihan vaan rengasta ja sen jälkeen leikitystä, jotta ohjaaja pääsi seuraamaan, mitä kannattaisi muuttaa. Lopulta muutos oli yksinkertainen: minun pitää opetella passiivisemmaksi. Häslään leikkiessä liikaa, mikä sitten syö Akirastakin leikkitehoja. Kun keskityin olemaan lähinnä lelutelineenä, Akira oli selvästi innostuneempi eikä leikki-innostus lopahtanut hetken jälkeen. Pienet jutut tekevät joskus ison muutoksen! Siinä me sitten leikittiin, ja ohjaaja antoi vinkkejä sivusta.

Samalla sitten eräs pelkoni pääsi toteutumaan. Ohjaaja halusi että kokeilen, mitä tapahtuu jos Akira voittaa lelun kokonaan itselleen. Olin jo aiemmin ottanut Akiralta hihnan irti, mikä oli mielestäni jo itsessään uskalias teko, sillä Akira on niin rohkea, että sitä ei pelota lähteä kauaskaan haistelemaan. Tämä siitäkin huolimatta, että aina aika ajoin vapaana oloa harjoitellessamme piiloudumme ja pyrimme siten pitämään Akiran valppaana. Asennehan yleensäkin meillä on, että me emme mene koiran perään, vaan koiran pitää etsiä meidät.

Ohjaajan pyynnön mukaisesti sitten päästin irti lelusta kesken vetoleikin, ja kävi aivan kuten oletinkin käyvän: Akira lähti vetämään ketun kanssa kunniarallia kohti kentän toista reunaa. En lähtenyt perään, vaan keskityin leikkimään yksinäni toisella lelulla ja kutsumaan koiraa aina välillä, ja lopulta Akira tulikin takaisin luokseni. Tuon jälkeen tehdyissä toistoissa Akira oli innostuneemman oloinen, ja pysyi vapaanakin mukavasti mukanani, kerran vain yritti mennä moikkaamaan läheltä kulkenutta kultsikkaa. Kokonaisuudessaan kokemus oli siten hyvä, vaikka ratatreeni jäikin välistä muutamia yksittäisesteitä lukuunottamatta. Mielestäni tämä treeni oli paljon tärkeämpää kokonaisuuden kannalta. Muilla oli hauskaa katsella häsläämistämme, kun Akira vaan kauempana leikki ja mietti, tullako luokseni kutsun mukaisesti vaiko ei. Mutta eihän sillä ole väliä vaikka me toivottomilta vaikutettaisiinkin, itse ainakin haluan vielä uskoa, että tämä ehkä kantaa hedelmää jossain vaiheessa. Toivottavasti ensi kerralla päästään tekemään pätkääkin!

 Akiran kaivuuhepulit erään iltalenkin yhteydessä.

Kuudes agilitykerta

iistaina oli kuudes kerta agilityn alkeiskurssia. Jatkoimme pienen pätkän tekemistä, tällä kertaa pätkä koostui vain kolmesta esteestä: hypystä, putkesta ja hypystä. Päätin heti alusta lähtien, että tällä kertaa teemme tuon pätkän takaperin ketjuttamalla. Aloitimme siis hyppimällä viimeistä estettä, jotta sain Akiraan vähän vauhtia ja sen jälkeen otimme putken mukaan. Sain lopulta Akiran ihan hyvään vauhtiin, ja koira vaikutti innostuvan tekemisestä. Apuna motivoinnissa käytin näyttelyistä hankittua ketunkarvaista koulutuslätkää, jolla saimme ihan hyvät jahtaamisleikit aikaiseksi. Ensimmäistä hyppyä emme ottaneet lopulta ollenkaan, koska Akiran vire oli parhaillaan kun olin pari kertaa saanut tehtyä putki + hyppy -setin. Kiitos oikealla hetkellä lopettamisesta kuuluu ohjaajalle, joka painotti nyt paljon sitä, että osaamme lopettaa sillä hetkellä, kun koira on selvästi vielä innostunut ja onnistunut viimeisimmässä toistossa. Tämä on asia, jossa kaipaan ehdottomasti harjoitusta. Jotenkin helposti meinaan tehdä liikaa toistoja, koska tiedän, että meillä on vain tuo tunti viikossa käytettävissämme. Kotona on helppo lopettaa muutaman toiston jälkeen, koska tiedän, että voimme jatkaa vaikka saman päivän aikana saman jutun treenaamista.

Harjoittelimme myös pussia, joka lähti ihan hyvin sujumaan. Tässä vaiheessa meitä oli kolme ihmistä mukana pitämässä huolta, että harjoitus menee oikein: ohjaaja piti Akiraa hihnasta, toinen kurssilainen piti pussin suuta ylhäällä avoimena ja minä olin pussin päässä kutsumassa Akiraa. Joka toiston jälkeen pussin suuta laskettiin hieman alemmas. Tätä otimme neljä toistoa, emmekä siis vielä päässeet siihen pisteeseen, että pussi olisi ollut vapaana maassa. Mutta ehkä ensi kerralla!

Akira painii imurin kanssa. Imuri saa hännän vispaamaan.

Olen nyt panostanut kentän ulkopuolisiin treeneihin uudella tarmolla. Olemme jatkaneet 2on2off-kontaktien treenaamista paitsi sisällä kotona myös ulkona. Olemme treenanneet niin kaupan pihalla katukiveyksen avulla kuin lenkillä kivien päällä. Tarkoituksena on saada Akira yleistämään tuo asento kodin ulkopuolelle. Ajattelin, että otamme tuota harjoitusta eri paikoissa joka päivä ainakin yhdellä lenkillä. Sitten pitäisi miettiä, millä tavoin jatkan treenaamista kentällä. Mietin, että voisin ehkä kokeilla ihan vanhanaikaista takaperin ketjuttamista, nostaisin siis Akiran vaikkapa puomin loppuun, ja naksulla yritän saada koiran huomaamaan, että tässä yhteydessä tuota samaa kikkaa voi käyttää lelun/herkkujen tienaamiseen.

Nyt meillä on myös mahdollisuus jatkaa agilityryhmässä treenaamista kesäkauden loppuun asti. Otin alkeiskurssin ohjaajan kannustuksesta yhteyttä jatkoryhmän ohjaajaan, joka lupasi meidän tulla kokeilemaan, miten treenit lähtevät siellä sujumaan. Painotin hänelle, että tarvitsemme runsaasti perustreeniä esteisiin, joten sen ei pitäisi sitten tulla yllätyksenä. Jänskättää, toivottavasti saamme sitten jatkaa siellä koko loppukauden ajan!

Akira päikkäreillä. Ja irtokarvoja löytyy kiitettävästi kyllä!

Tajusin tässä yhtenä iltana ämpärin kiertämistä treenatessamme, että Akira on tainnut tottua tekemään treenit kotona aika alhaisella viretasolla. Rauhassa tekeminen on ennemmin sääntö kuin poikkeus, johon en ole tajunnut reagoida ennemmin. Tämä sitten varmasti näkyy kaikessa muussakin, esimerkiksi siinä, että kentällä Akira tekee kaikki jutut varsin rauhallisesti. Olisi pitänyt alusta asti panostaa oikeanlaiseen viretilaan, mutta se on ollut hankalaa, koska minulla ei ole ollut konkreettista käsitystä siitä, millainen oikea viretila on. Olen nyt sitten ajatellut kotonakin käyttää lelupalkkaa mahdollisimman paljon, koska sillä saan vauhtia koiraan herkkujen vain hidastaessa tahtia entisestään. Viime päivinä tehdyt treenit kissan onkilelua käyttäen ainakin ovat vaikuttaneet ihan hyvältä. Jos jollakulla on vinkkejä, miten saisin tämän viretilaongelman korjattua, niin saa vapaasti kommentoida ja ohjeistaa!

Terveysasiasta nyt sen verran, että uskon antibioottien alkaneen tepsiä. Akira ei nuole enää jatkuvasti vehkeitään ja on vaikuttanut yleisesti pirteämmältä. En ole aiemmin tajunnut, että Akira on ollut vähän apaattinen viime viikkoina, mutta nyt huomaan sen kyllä. Rassukka, vaikea sanoa kauanko Akira ehti kärsiä virtsatietulehduksesta ennen huomaamista. Sinällään sen huomaaminen uroksella tuntuu minusta hankalalta, että uroksilla merkkailu on muutenkin ihan erilaista kuin nartuilla. Toivotaan, että perjantain kontrollinäytteestä saadaan puhtaat tulokset ja päästään sitten mukaan näyttelyihin!