Seitsemäs agilitykerta

Alkeiskurssin toiseksi viimeisellä kerralla panostin laatuun entistä enemmän. Tehtiin Akiran kanssa muutama kerta A:ta ja puomista ihan vaan loppuramppia, että saatiin harjoteltua 2 on 2 offia. Akira ei suoraan vielä itse ole saanut yleistettyä viime aikojen treenejä kentälle, mutta nopeilla reaktioilla naksun kanssa sain koiran jäämään oikeaan asentoon ja palkkasin siitä ruhtinaallisesti. Enemmänkin olisi haluttanut treenata, mutta kerrankin maltoin mieleni. Käytin koiraa muutenkin tauoilla useaan kertaan tunnin aikana, jotta ei väsymys tai kyllästyminen pääsisi iskemään. Tähän pitäisi ymmärtää panostaa enemmän aina.

Tänään varsinainen treeni olisi käsittänyt hyppy + rengas + putki + hyppy + hyppy -radan. Minun ja Akiran kohdalla tosin lopulta päädyttiin tekemään ihan muuta, ja olen varsin tyytyväinen siitä. Kysyin ennen vuoroamme toiselta ohjaajalta, miten saisin korjattua virettä kentällä, sillä olen mitä ilmeisimmin tehnyt sen virheen, että olen pitänyt kotitreenimme varsin matalavireisinä ja tämä näkyy nyt kentälläkin. Meidän vuorollamme sitten keskityttiin ratkomaan juuri tätä ongelmaa. Ohjaajan mukaan leikkipalkan kehittäminen olisi meillä keskeistä. Niinpä sitten ensin otettiinkin ihan vaan rengasta ja sen jälkeen leikitystä, jotta ohjaaja pääsi seuraamaan, mitä kannattaisi muuttaa. Lopulta muutos oli yksinkertainen: minun pitää opetella passiivisemmaksi. Häslään leikkiessä liikaa, mikä sitten syö Akirastakin leikkitehoja. Kun keskityin olemaan lähinnä lelutelineenä, Akira oli selvästi innostuneempi eikä leikki-innostus lopahtanut hetken jälkeen. Pienet jutut tekevät joskus ison muutoksen! Siinä me sitten leikittiin, ja ohjaaja antoi vinkkejä sivusta.

Samalla sitten eräs pelkoni pääsi toteutumaan. Ohjaaja halusi että kokeilen, mitä tapahtuu jos Akira voittaa lelun kokonaan itselleen. Olin jo aiemmin ottanut Akiralta hihnan irti, mikä oli mielestäni jo itsessään uskalias teko, sillä Akira on niin rohkea, että sitä ei pelota lähteä kauaskaan haistelemaan. Tämä siitäkin huolimatta, että aina aika ajoin vapaana oloa harjoitellessamme piiloudumme ja pyrimme siten pitämään Akiran valppaana. Asennehan yleensäkin meillä on, että me emme mene koiran perään, vaan koiran pitää etsiä meidät.

Ohjaajan pyynnön mukaisesti sitten päästin irti lelusta kesken vetoleikin, ja kävi aivan kuten oletinkin käyvän: Akira lähti vetämään ketun kanssa kunniarallia kohti kentän toista reunaa. En lähtenyt perään, vaan keskityin leikkimään yksinäni toisella lelulla ja kutsumaan koiraa aina välillä, ja lopulta Akira tulikin takaisin luokseni. Tuon jälkeen tehdyissä toistoissa Akira oli innostuneemman oloinen, ja pysyi vapaanakin mukavasti mukanani, kerran vain yritti mennä moikkaamaan läheltä kulkenutta kultsikkaa. Kokonaisuudessaan kokemus oli siten hyvä, vaikka ratatreeni jäikin välistä muutamia yksittäisesteitä lukuunottamatta. Mielestäni tämä treeni oli paljon tärkeämpää kokonaisuuden kannalta. Muilla oli hauskaa katsella häsläämistämme, kun Akira vaan kauempana leikki ja mietti, tullako luokseni kutsun mukaisesti vaiko ei. Mutta eihän sillä ole väliä vaikka me toivottomilta vaikutettaisiinkin, itse ainakin haluan vielä uskoa, että tämä ehkä kantaa hedelmää jossain vaiheessa. Toivottavasti ensi kerralla päästään tekemään pätkääkin!

 Akiran kaivuuhepulit erään iltalenkin yhteydessä.