VAUHTIA!

Kaksi viikkoa sitten koimme sekä minä että treenien vetäjä suuren yllätyksen, kun Akira yhtäkkiä alkoikin vetää rataa ihan vauhdilla ja innokkaasti. Aloitimme radan harjoittelemisen pienemmissä pätkissä, ja Akira oli täysillä mukana. Namilautanen sijoitettiin ensin parin esteen (putken + hypyn) jälkeen, tässä ideana oli, että ohjaaja ehtii koiran lautasella ollessa vaihtaa rauhassa puolta ennen seuraavia hyppyjä. Ja kyllä se aika olikin tarpeen, olin nimittäin niin hämmentynyt Akiran lentävästä lähdöstä, että unohdin täysin mitä minun piti tehdä. Ehdin juuri ja juuri koota itseni ennen kuin menimme seuraaville esteille, heräsin ainoastaan kouluttajan "ohjaa ohjaa ohjaa!"-hokemisen ansiosta.

Akira jatkoi rataa sata lasissa, hyppäsi korkeilla ja pitkillä hypyillä esteiden yli (liiankin pitkillä agilityyn, mutta tämä kertoi mielestäni innosta ja vauhdista), ja minulla oli täysi työ pysyä mukana. Akira meni putkiinkin innolla, vaikka siinä tosiaan on ollut ongelmia aiemmin jostain käsittämättömästä syystä. Keskustellessamme radan jälkeen kouluttaja sanoi minulle, että kyllä Akirasta hyvä agilitykoira tulee. Eipä olisi uskonut tuota päivää tulevan! Tuo lause oli myös minulle sanoinkuvaamattoman tärkeää kuultavaa, on tässä välillä sen verran toivoton olo ollut. Tärkeää se oli minulle myös siksi, että nyt pääsin vähän eroon siitä tunteesta, että olemme täysin väärässä paikassa. Ehkä myös kouluttaja oppi näkemään meissä jotain potentiaalia tämän yhden suorituksen pohjalta, ainakin toivon niin. Vaikka mitä väliä toisaalta on muiden näkemyksillä näin loppujen lopuksi?

Kun sitten parin kerran jälkeen vein Akiran autolle, olin ihan puulla päähän lyöty. Tähän Akira siis ihan oikeasti pystyy jos vai haluaa. Käsittämätöntä! Jokin muu meillä siis tökkii, kun valtaosa treeneistä on jotain ihan muuta. Nyt vaaditaan paljon ajatustyötä, jotta saisin löydettyä sen todellisen ongelmien lähteen.

Toisella kierroksella rataa mentiin päinvastaisessa järjestyksessä. Tässä vaiheessa meillä homma kosahti siihen, että odotin kouluttajalta lupaa palkata koira. Sen seurauksena sitten palkkausväli piteni liiaksi, ja Akiran motivaatio lopahti, kun en ehtinyt palkata onnistuneista osuuksista ja niiden jälkeen parin esteen suoritus epäonnistui. Ainakin opin tästä sen, että pitää itse luottaa siihen, että tuntee koiransa ja palkata sitten omin luvin sen mukaisesti.

Lopputunnista kävimme harjoittelemassa keppejä. Niitähän olemme tainneet treenata tasan kaksi (vai kolme?) lyhyttä kertaa aiemmin. Aiemmin olemme käyttäneet treeneissä kakskakkosia. Nyt menimme puolikkaille kepeille, joissa oli verkot. Ensin Akira ihmetteli verkkoja, mutta kerran kepit pujoteltuaan ja palkan saatuaan innostui menemään ne ihan vauhdikkaastikin. Kahden vauhdikkaan suorituksen jälkeen oli sopiva hetki lopettaa, kun Akira oli vielä innostunut.

Kotiin päin ajaessani olin aivan innoissani. Vihdoinkin! Ehkä meillä on toivoa.