Sivut

torstai 21. toukokuuta 2015

Iloisia yllätyksiä ensimmäisissä kesätreeneissä

Eilen parin viikon mittainen agilitytaukomme päättyi, kun kesäkausi viimein alkoi. Totuttuun tapaan ehdin jo vähän jännittää ennalta, koska ulkokenttään liittyy monenlaisia häiriötekijöitä, kuten kentän toisessa päässä palloa potkivat lapset tai liikenne kentän lähellä sijaitsevalle asuinalueelle. Mehän kävimme kyllä kentällä jo maanantaina rallytokon merkeissä, mutta silti olin vähän epäileväinen, miten Akira malttaisi keskittyä nyt tähän toisenlaiseen lajiin. 

Stressini oli turhaa, sillä Akira oli kerrassaan huippu! Kun meidän vuoromme tuli, Akira jätti heti hiekan nuuhkuttelut sikseen ja oli valmiina toimintaan. Ajattelin ensin ottaa renkaan yksinään, koska uskoin sen mahdollisesti aiheuttavan ongelmia. Mitä vielä, Akirahan hypätä hujautti renkaasta läpi heti kun sen päästin irti ja lähti siitä pinkomaan omin päin seuraavalle hypylle ja vielä putkeenkin! Missä vaiheessa Akira on alkanut itse hakeutua esteille ja vielä irtoamaan omatoimisesti tuohon tapaan? Olin ihan supermielissäni jo ihan vain tästä, eihän meillä ollut tarkoitus kuin ottaa pelkkä rengas ennen koko radan suorittamista. Palkkasin Akiran tietty heti putken jälkeen pienellä leikillä, mikä selvästi vain innosti koiraa lisää. Alkaisikohan meille tästä löytyä sitä tekemisen meininkiä? 

Simppeli rata. Kymppiesteen jälkeen oli tarkoitus ohjata koira kääntymään niin kuin rata olisi jatkunut kepeillä, jotka olisivat olleet ysiesteen vieressä. 
Radan oli tarkoitus olla helppo startti kesäkauteen ja ulkokentällä treenaamiseen. Tuttuja ohjauskuvioita ja koiran irtoamista. Palkata olisi saanut myös kesken radan, mutta me emme sitä tehneet, koska en halunnut katkaista Akiran hyvää vauhtia. Ekalla kerralla ohjasin huolimattomasti Akiran vitosesteelle, ja niinpä Akira jätti sen ja myös kutosen suorittamatta. Syynä tähän oli ihan vain se, että olin, jälleen kerran, hämmentynyt Akiran vauhdista, ja niinpä juokseminen tuli minulle pääasiaksi ohjaamisen sijaan. Kyllä on pienet nämä ihmisen aivot, kun ei kahta asiaa mahdu päähän yhtä aikaa! Toisella kerralla tämä jo meni paremmin, vaikka kämmäilin sielläkin. Sen jälkeen menimme taukoilemaan, jotta Akiran into tekemiseen ei ehtisi lopahtaa. 

Toisella kierroksella korjasin vitosesteen ohjausta, ja Akira vetikin tyylipuhtaan radan viimeistä estettä lukuunottamatta. Aloin nimittäin kääntyä askelen verran liian aikaisin vauhdilla kymppiestettä lähestyessäni ja niinpä Akira kiersi esteen mukanani. Kouluttajan mukaan suoritus oli muilta osin täydellinen, jes! Otettiin uusiksi putkelta niin, että saisin korjata ohjaustani ja tällä kertaa myös kymppi onnistui, vaikka vähän taas sähelsinkin. Jätimme treenit siihen, että sekä minulle että Akiralle jäisi päällimmäiseksi tunteeksi kesäkauden startista onnistuminen ja into treenata yhdessä. 

Treenasimme myös vähän keppejä verkkojen avulla, ohjureita kun ei tällä kentällä ole. Ekaa kertaa ikinä Akira otti vähän oikeaa rytmiäkin keppien tekemiseen. Ei montaa keppiväliä, mutta jotain kuitenkin! Jospa niidenkin opettelussa alettaisiin vähän edistyä, pitkään kun on tuntunut siltä, että kerta toisensa jälkeen Akira vaan tepsuttaa leppoista ravia keppien päästä toiseen ilman sen kummempaa kiirettä namilautaselle. 

Akiralla oli nyt jotenkin kokonaisuudessaan tosi hyvä draivi tähän hommaan. Koirasta selvästi huomasi, että se tykkää tästä ja haluaa tehdä tätä juttua yhdessä. Varmasti me molemmat on kasvettu tässä talven aikana ja alettu löytää se oikea asenne tähän yhdessä treenailuun. Ja vihdoinkin me saatiin se "lähes täydellinen"-arvio radasta - kylläpä tekikin hyvä kuulla se pitkään jatkuneiden kasvukipujen jälkeen! Jani sanoi myös, että Akirasta tulee kyllä vielä hyvä agilitykoira. Voih, hyvä etten alkanut itkeä ilosta kotimatkalla kun olin niin mielissäni tästä kaikesta. Tältä pohjalta on kiva jatkaa kesätreenejä! 

maanantai 18. toukokuuta 2015

Startti rallytokon maailmaan

Eilen oli rallytokon alkeiskurssin ensimmäinen kerta. Minulla meinasi ennakkoon jännittää sen verran, että hyvä etten perunut ilmoittautumistani. Huomasin nimittäin osallistujalistasta, että mukana on tokoa pitkään harrastaneita koirakoita ja siksi minulla alkoi mietityttää, kuinka motivoivaa kurssilla käymisestä tulisi. Erityisen paljon tähän vaikutti se, että meillä ei Akiran kanssa seuraaminen ole vielä mitenkään täydellisesti hallussa. Oikeastaan, se on vasta alkutaipaleella. Kerron tästä myöhemmin enemmän. Onneksi en perunut ilmoittautumistamme, nimittäin tuo ensimmäinen kerta vaikuttikin tosi kivalta!

Perehdyimme ensimmäisellä kerralla rallytokon sääntöihin ja käytänteisiin yleisellä tasolla ja harjoittelimme muutamia eri kylttejä. Olin jo ennalta hieman tutustunut niin sääntöihin kuin kyltteihinkin ja katsonut hieman rallytoko-videoita Youtubesta. Tältä pohjalta oli helppo aloittaa treenaaminen. Harjoittelussa näin ensimmäisellä kerralla olivat seuraavat neljä eri kylttiä.

Kyltit Rally-Tokoyhdistys ry:n verkkosivuilta
Seuraaminen on meillä tosiaan sillä tasolla, että Akira kulkee pitkiäkin matkoja oikealla seuraamiskohdalla namilla imuttaessa ja namia voi ajoittain myös nostaa irti koiran kuonosta. Lenkeillä Akira tarjoaa seuraamista aktiivisesti: hakeutuu vasemmalle sivulle, ottaa kontaktia ja jos ei saa kuin kehun palkakseen, yrittää etsiä oikeaa kohtaa edempää tai lähempää. Akira siis tekee näin ihan omasta aloitteestaan, vaikka emme olisi treenanneet mitään muuta lenkin aikana. Olen palkannut Akiraa tästä innokkuudesta milloin leikkimällä vetoleikkiä hanskalla, milloin heittelemällä käpyjä tai lumipalloja ja milloin aloittamalla pienen painileikin. Olen myös tähän omatoimiseuraamiseen yhdistänyt hieman käskysanaa sanomalla seuraa-käskyn ja kehumalla koiraa sen jälkeen. Olen hieman jo kasvattanut käskyn ja kehun välistä aikaa. Parasta on se, että tarjotessaan seuraamista Akiralla on yleensä kasvoillaan innokas, iloinen ilme. <3 Paljon meillä on siis tähän asiaan vielä kehitettävää, mutta nyt minulla on motivaatiota jatkaa sen aktiivisempaa treenaamista, aiemmin kun sitä ei juurikaan ollut.

Koska seuraaminen on meillä tosiaan tuolla tasolla kuin on, minulla vähän jännitti ennalta, että osaamisemme ei olisi riittävää rallytokon aloittamiseksi. Olin onnekseni kuitenkin väärässä, sillä ainakin minulle namilla imuttaminen tuntui aika luontevalta tavalta alkaa opetella noita uusia liikkeitä. Ekalla kerralla Akira oli ihmeissään käännöksestä, koska emme ole sellaisia noissa meidän alkeistason seuraamisharjoituksissa tehneet. Sen jälkeen koira kuitenkin tajusi homman idean ja osa käännöksistä meni mielestäni jopa hyvin. Akira jaksoi keskittyä itse hommaan mainiosti, vaikka ympäristön ajoittain isotkin häiriötekijät muutamia kertoja katkaisivat suorituksen. Jotenkin minusta huomasi, että koira selvästi oli nyt motivoitunut työskentelemään yhdessä kanssani. Ihan huippua!

Käytin Akiran pari kertaa autossa lepäilemässä, jotta en innostuttuani treenauttaisi sitä liikaa näin heti alkuun. Lopuksi sitten tehtiin pieni rata, joka koostui noiden neljän kyltin lisäksi lähdöstä ja maalista. Oli hauska tehdä rata ilman sen kummempia suorituspaineita ja ilman kiirettä. Juuri tällaista me kaipaamme! Jännitys saa minulta usein aivot ihan totaalilukkoon ja agilityssa tämä aiheuttaa ymmärrettävästi ongelmia, sillä tarkka ohjaaminen ei oikein kulje yhtä matkaa katkeilevan ajatuksen kanssa. Oli siis todella huippua, että nyt pienet ajatuskatkot eivät rikkoneet koko suoritusta, vaan saimme silti paljon onnistumisen elämyksiä aikaiseksi.

Käytin aika hassua tuplapalkkaa näissä treeneissä. Imutuksessahan helpointa on, kun pystyy käyttämään pientä namia, jonka saa helposti kätkettyä sormien sisään piiloon. Lihapulla motivoi Akiraa hyvin, mutta halusin vielä lisätä sen innostusta, joten kun suoritus saatiin tehtyä ja Akira sai havittelemansa pienen lihapullan, nakkasin sille heti perään myös lelun. Akiran kiinnostus samaa lelua kohtaan säilyi koko treenien ajan ja myös viretaso oli mielestäni hyvä, sillä Akira jaksoi aktiivisesti yrittää ja jopa parantaa suoritustaan treenien aikana. Namin etuna siis on sen käyttö apukeinona liikkeen harjoittelussa imuttamisen kautta, lelu puolestaan oli koiran motivaation kasvattamiseksi. Pitemmän päälle tällainen kaksoispalkkaus ei ehkä ole kovin toimiva ajatus, joten jos jollakulla on jotain ideaa tähän, niin saa ehdottomasti kertoa minullekin!

Treenien jälkeen Akiralta oli aivan veto pois. Ilmeisesti tuollainen opettelu onkin uuvuttavampaa kuin oletin. Pitää siis ehdottomasti treenailla noita muitakin perusasioita taas uudella innolla, kun ne tosiaan toimivat näin hyvin koiraa väsyttävänä aktivointina. Toki minulle oli tuttu tieto, että aivojen käyttö uuvuttaa koiraa tehokkaasti, mutta en ajatellut namin perässä tassuttelun olevan niin aktiivista aivojen käyttämistä, että se toimi samalla tapaa väsyttävästi.

Seuraavat treenit ovat vasta kahden viikon kuluttua, joten saadaan tähän väliin hyvin aikaa harjoitella seuraamista, noita käännöksiä ja esimerkiksi eteen tulemista. Eteen tuleminenhan meillä oli joskus aikanaan harjoittelussa, mutta sitten motivaationi lopahti, kun tajusin, että tokon tarkka hinkkaaminen ei ehkä sovellu meille. Onneksi minulla on kuitenkin Tie tottelevaisuusvalioksi -kirja hyllyssä, joten siitä saamme varmasti apuja moniin noihin liikkeisiin. Jee, olen ihan innoissani nyt tästä jutusta! Keskiviikkona sitten onkin taas agilitytreenit, nekin tuolla samaisella ulkokentällä. Vähän jännittää, miten irtiolo siellä sujuu, mutta en jaksa ottaa vielä isompaa stressiä aiheesta, Akira kun yleisesti on nykyään treenipaikoilla suuntautunut hyvin itse treenaamiseen ympäristön sijaan.

**
Tässä samassa yhteydessä ajattelin kertoa vähän myös erään perusasian etenemisestä, nimittäin Akiran hihnakäytöksestä. Akiran hihnakäytös on yleisellä tasolla ollut ihan hyvää: Akira ei tavallisesti vedä, paitsi esimerkiksi koirapuistoa/tuttua kaverikoiraa/muuta äärimmäisen kiinnostavaa kohdetta lähestyttäessä ja satunnaisesti halutessaan kakalle/pissalle jonnekin etäämmälle metsään, tällöinkin veto lakkaa nopeasti kun huomaa, ettei saavuta sillä mitään; ei rähise tai piippaa muille koirille tai ihmisille eikä muutenkaan ole aiheuttanut meille mitään maata mullistavia ongelmia lenkeillä. Akira osaa tavallisesti kulkea hyvin omaa puolta tiestä eikä pyri sinkoilemaan reunasta toiseen. Joskus harvoin se yrittää kyllä, mutta luopuu heti yrityksestä kun huomaa, ettei sellainen onnistu.

En ole pitänyt mielekkäänä sitä, että koiran tulisi kulkea vierelläni koko lenkin ajan. Lenkille mennään mielestäni siksi, että koira saisi haistella, katsella ja kuulostella ympäristönsä tapahtumia, ei siis pelkästään siksi, että koiran on saatava tehdä tarpeensa. Pelkkä vierellä kulkeminen ei anna tähän mahdollisuuksia ja mielestäni siihen liittyy erilaisia ongelmakohtia noin yleensäkin. Lyhyesti sanottuna, mielestäni ei ole mitään järkeä siinä, että koiralta yritetään kaikkien muiden rajoitteiden lisäksi kieltää mahdollisuus tutkia ympäristöä nuuhkimalla siellä olevia hajuja tai katselemalla, mitä siellä tapahtuu. Niinpä Akira saakin kulkea fleksin (kyllä, fleksin) päässä pitkällä hihnalla aina silloin, kun muita koiria tai liikennettä ei ole lähietäisyydellä. Akira saa kulkea edelläni, sivullani tai takanani. Aika usein Akira kulkee takanani, mutta se taitaa johtua enimmäkseen siitä, että se haluaisi jäädä haistelemaan jotain kiinnostavaa hajua pidemmäksi aikaa kuin itse pidän mielekkäänä. Ja kuten sanottua, Akira ei ikinä saa kulkea tien eri reunaa kuin minä, joten emme virittele fleksin hihnan avulla vaarallisia ansalankoja muille kulkijoille. Kun pyöräilijä, jalankulkija tai toinen koirakko lähestyy meitä, otan Akiran vierelleni, jotta kohtaamistilanne on varmasti turvallinen kaikkien kannalta. En siis itse näe mitään erityisempiä ongelmia nykyisissä käytänteissä, sillä pidän huolta niin koiran kuin ympäristönkin turvallisuudesta ja samalla annan koiralle mahdollisuuden toteuttaa luontaisia tarpeitaan tiettyjen rajojen puitteissa.

Ongelmana meillä on ollut se, että Akira haluaisi niin kovasti tutustua muihin koiriin. Jossain vaiheessa Akira kulki muiden ohi pääsääntöisesti kahdella jalalla pomppien, kun ei millään meinannut pysyä pöksyissään potentiaalisia leikkikavereita kohdatessaan. Tietenkin tämän ongelman juuret ovat omaa syytämme: halusimme panostaa sosiaalistamiseen Akiran ollessa pentu, koska shibaurosten yleinen ongelma on, että ne eivät tahdo sietää muita uroksia. Vaikka fiksua olisi ollut tehdä rutiinit luvallisia tutustumistilanteita varten (koirakon ohittaminen ensin rauhassa, katsekontakti ja sen jälkeen luvan saamisen jälkeen vasta pääsy koirakavereiden luo), emme näin malttaneet tehdä, vaan Akira pääsi tutustumaan muihin välillä aika vallattomallakin käytöksellä.

Nyt tilanne on toinen: Akira ohittaa valtaosan muista koirista rauhallisesti vierelläni löysässä hihnassa kulkien, vaikka joskus joku erityisen kiinnostava koira saattaakin kirvoittaa myös tasajalkapomppuja. Tähän on päästy pienin askelin. Ensinnäkin, aloin ottaa Akiran vierelleni, lukita fleksin lyhyimpään asentoon ja pyrkiä silti kulkemaan hihna löysällä. Jos Akira yrittää kiriä edelleni, pysäytän sen etenemisen lempeästi, en siis nyppien tai riuhtoen, vaan pikemminkin kevyesti taaksepäin vetäen, jotta kuljemme taas vierekkäin. Kehun Akiraa rauhallisesti vierelläni kulkemisesta, vaikka se katsoisikin toista koiraa kiinnostuneena. Jos Akira ponnaa pystyyn, pidän huolen, että se ei kuitenkaan pääse toisen koiran luo, vaan jatkamme matkaa tilanteesta riippumatta. Kehun Akiraa aina, kun se kulkee eteenpäin rauhallisesti eikä jää tuijottelemaan toisen perään. Rauhallisuudesta palkitsen myös viemällä Akiran heti kehun jälkeen toisen koiran hajujäljelle, mikä onkin tuntunut olevan varsin toimiva palkka. Näin en tee kuitenkaan silloin, jos Akira yrittää sinne itse syöksähtää, vaan sinne siirtymisen pitää tapahtua aina minun aloitteestani, kun olen tarkistanut siirtymisen turvallisuuden. Tällä tavoin treenaamalla olemme tosiaan päässet jo pitkälle, ja jatkuvasti tunnutaan edistyvän. Jee, Akira! :)

lauantai 2. toukokuuta 2015

Talvikauden viimeiset treenit

Tiistaina oli talvikauden viimeiset treenit ja siten tältä erää myös viimeiset treenit hallissa. Kaksi koirakkoa ei päässyt mukaan tälle viimeiselle kerralle, joten treeniaikaa jäi meille muille enemmän. Tarkoituksena oli tehdä kauden päätöksen kunniaksi yksinkertainen rata, johon sisältyi entuudeltaan tuttuja kuvioita (persjättö...) ja rytmitystä. Naureskelin rataan tutustumisen vaiheessa, kun kouluttajamme kertoivat, että tällä kertaa kaikkien tulisi pyrkiä menemään koko rata läpi ja että suoritukselle vielä otettaisiin aikaa.


Rata oli siis varsin yksinkertainen: kolmen hypyn ja yhden putken suorasta linjasta putkeen, putken jälkeen persjätön kautta hypylle ja siitä vasemmalle kiertäen kolme hyppyä lisää. Sen jälkeen koiralle tiukka u-käännös, ohi viimeisen hypyn ja koko sama rata takaisin. Ei mitään ihmeellisyyksiä siis. Kouluttajamme Jani veti ensin radan malliksi läpi oman bordercolliensa kanssa, aikaa meni 19 sekuntia. Sen meni ensin muutama muu ryhmäläisemme ennen kuin uskaltauduin Akiran kanssa radalle.

Ekalla kerralla tuli pari pientä kämmiä. Ensinnäkin Akira kääntyi putkelta pois, koska itse rytmitin juoksuni väärin ja jouduin siten pysähtymään ennen putkea. Putken jälkeen ohjasin ekan hypyn huonosti, jolloin Akira kiersi sen. U-käännöksen jälkeen Akira hyppäsi 9-esteen uudelleen ja ennen putkea jätin persjätön tekemättä, jolloin rytmitys meni taas pieleen ja Akira kääntyi putken suulta pois. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, että saimme koko radan tehtyä ja Akiralla säilyi mielenkiinto hommaan. Olin ihan mielissäni!

Toisella kerralla meillä meni jo paremmin. Ainoat suorat kämmit tapahtuivat 9-esteen luona, kun Akira kiersi esteen (ohjasin taas huonosti) ja sen jälkeen vauhti takkusi hieman, koska itsekin pysähdyin. Pitäisi siis opetella rytmittämistä niin, että en itse pysähtyisi, vaikka koira epäröisikin. Toki kämmin myös taas persjätön kanssa (este 13), mutta tällä kertaa se ei pysäyttänyt suoritusta. Yleisesti tietenkin olisi paljon paljon paljon hiottavaa ja harjoiteltavaa, mutta asia kerrallaan. Aikaa rataan meni ehkä n. 34 sekuntia, mihin olen hyvinkin tyytyväinen näillä taidoilla ja tällä taustalla. Alla video tästä toisesta kerrasta.


Kolmas kerta meni suunnilleen samoin kuin toinenkin. Erona oli ainoastaan se, että Akiran vauhti hidastui hitusen verran enemmän paluumatkalle lähdettäessä. Koirasta kuitenkin huomasi, että sillä oli selvästi rata selvänä jo mielessä, eikä se enää siten tehnyt esteiden välissä koukkauksia kohti minua, vaan suuntasi kohti seuraavaa estettä. Saldo oli kieltäytymisen vuoksi viisi virhepistettä, mutta muuten rata olisi mennyt läpi, jee!

Tässä vielä video ensimmäisestä kerrastamme tällä radalla. Monenlaista hapuilua on huomattavissa sekä koiralla että ohjaajalla, mutta olen nyt itselleni armollinen tämän epätäydellisyyden suhteen. Prosessissahan tässä ollaan. Videossa minusta kivaa on se, miten tohinalla Akira lähtee rataa tekemään. Motivaatio alkaa hiljalleen löytyä!


Kun kaikki olivat vetäneet radan läpi omien koiriensa kanssa, halukkaat saivat mahdollisuuden kokeilla kouluttaja-Janin bordercollien ohjaamista. Se koira menee kuin ohjus! Sen kanssa kyllä saa tosiaan keskittyä ja kiinnittää tarkasti huomiota keholla ohjaamiseen. Muut ryhmäläisemme kävivät testaamassa tätä koiraa ja heistä yksi onnistui vetämään puhtaan radan, se oli kyllä hienoa katsottavaa. Itse en halunnut tätä testiä tehdä, koska halusin, että minulle jää tästä kerrasta tasan niin positiivinen mieliala kuin mitä se oli viimeisen ratakertamme jälkeen.

Noin yleisesti voisin sanoa, että eipä olisi voinut parempaa viimeistä treenikertaa olla. Saimme paljon positiivista palautetta ja minulle jäi itselleni taas optimistisempi käsitys meidän harrastusmahdollisuuksista.  Kouluttajamme muistelivat sitä, miten viime kesänä ja syksynä Akira vielä kulki keskisormi pystyssä kentällä ja treenikerrat koostuivat tyyliin kolmesta yksittäisestä hypystä, joiden jälkeen Akira piti viedä äkkiä tauolle. Tämä siis siksi, että Akiralle muodostuisi kentällä olosta mielikuva hauskana ja vauhdikkaana puuhana ja että se ei ehtisi kertaakaan kyllästyä treeniajalla. Ilmeisesti tässä on menetelty oikein, koska tällä treenikerralla saimme jo tehtyä 17 esteen radan kolme kertaa. Tietenkin osasyytä voi löytyä monesta muustakin asiasta, kuten kastraatiosta ja yleisestä aikuistumisesta, mutta itse haluan uskoa, että myös pitkäjänteisyydellä on ollut oma vaikutuksensa.

On huippua huomata, kuinka voin nykyään pitää Akiraa jo aika rennosti irti hallissa. Minun ei tarvitse pelätä, että Akira lähtisi seikkailemaan viereisille kentille tai tutustelemaan edes oman kenttämme reunalla odottaviin koiriin. Akira on selvästi hallissa asenteella "mitä tehdään, minne mennään?" ja kulkee aktiivisesti kontaktia ottaen mukanani. Välillä toki pitää nuuhkutella hallin lattialta löytyviä herkkuja ja kiinnostavia hajuja, mutta yleinen tekemisen fokus alkaa olla selvillä. Jeee! Huippu Akira! <3

Nyt sitten onkin vielä reilut kaksi viikkoa aikaa ennen kesäkauden alkua. Tämän ajan käytämme Akiran kanssa seuraamisen harjoitteluun, sillä sitä taitoa tarvitaan, kun rallytokon alkeiskurssi alkaa toukokuun puolivälin jälkeen. Eilen treenasimme iltalenkillä joitakin kertoja ja itse uskon, että tämä taito saadaan kyllä ihan ok-tasolla haltuun. Kirjoittelen tästä toisella kertaa lisää.