Treeneissä harjoiteltiin ns. serpentiinirataa, joka koostui suoraan riviin asetetuista hyppyesteistä ja rivin päässä olevasta putkesta. Harjoitteessa koiran piti hypätä joka toinen este ohjaajan vastakkaiselta, joka toinen ohjaajan puolelta. Hauska piirre oli, että vaikka koira tekee siis serpentiinimäistä mutkittelua hypyissään, ohjaajan kuuluisi juosta periaatteessa vain suoraa, rivinsuuntaista linjaa eteenpäin. Vartalolla ohjaaminen on siten tärkeä osa harjoitetta.
Aloitin treenin pessimistiseen tyyliini "ei tämä nyt kuitenkaan onnistu" (tosi reilua koiraa kohtaan!), mutta ihmetyksekseni Akira lähtikin hyppimään melko vauhdikkaasti. Etenkin ekalla kerralla kämmin kyllä ohjauksessa urakalla muun muassa kääntymällä kasvokkain kohti Akiraa kun Akira oli esteen toisella puolen valmiina hyppäämään minua kohti, kumartumalla ja häseltämällä ihan omituisilla tavoilla, jolloin suoritus keskeytyi. Kurssimme vetäjä kuitenkin huomautti minua heti tästä häsläämisestä, ja seuraavalla kerralla sainkin tätä virhettä korjattua. Tuolloinkin tosin jalkani vähän ehti kääntyä väärään linjaan, muttei yhtä pahasti kuitenkaan. Käsittämätöntä, miten sitä unohtaa täysin oman kroppansa ja asentonsa tiedostamisen kun on oma treenivuoro! Lopulta sain jopa vedettyä pätkän putkeen ja Akira suoritti jopa putken radan lopuksi. Mitään ylimääräisiä lisäpätkiä emme kyllä tehneet, mutta silti minulle tuli tunne, että ehkä tämä tästä vielä joskus iloksi muuttuu.
Sain viime kirjoitukseni jälkeen treenikaverilta kommenttia, että tekstistäni välittyi sellainen "me ollaan kyllä ihan paskoja"-olo. Jostain kumman syystä tuossa keskustelutilanteessa tulin vähätelleeksi asiaa tyyliin "no ehkä juu niin en tiiä", vaikka todellisuudessa tuo tulkinta oli ihan totuudenmukainen. Olo on kieltämättä ajoittain ollut varsin toivoton, ja olenpa pariin otteeseen Tomminkin kanssa jutellut siitä, kuinka järkevää minun ja Akiran on jatkaa tätä harrastusta. On ollut erityisen kädetön olo, kun en toisaalta ole keksinyt, mitä voisin tehdä toisin ja toisaalta olen jatkuvasti treeneissä huomannut, mitä kaikkea teen toistuvasti väärin, enkä kuitenkaan jännitykseltäni osaa kitkeä noita virheitäni. Valitsin rodun tietoisena sen vaativuudesta, mutta silti tämä pitempään jatkunut vastatuuli on tullut hieman yllätyksenä.
Täsmennys: Minulla ei ole ollut haaveita esimerkiksi kilpailemisesta koiran kanssa. Sen sijaan olen toivonut, että voisimme tämän kippurahäntäisen kaverin kanssa harrastaa ja pitää hauskaa yhdessä. Siksi minua onkin harmittanut, kun on vaikuttanut siltä, että tämä haavekuva ei voisikaan toteutua ainakaan alkujaan ajattelemassani muodossa. En halua ottaa kohtuuttomia paineita koiran kanssa harrastamisen suhteen, vaan homman pitäisi yleisesti olla kepeää ja palkitsevaa. Näistä syistä ajatus agilityn lopettamisesta on tuntunut vähintäänkin surkealta.
Vaikka olo etenkin tauon aikana muuttui jo vähän sellaiseksi, että kenties meidän pitäisi vain suosiolla lopettaa, päätin kuitenkin antaa meille aikaa tämän kesäkauden loppuun asti. Tämänkertaisen treenin ansiosta kuitenkin minulle tuli kuitenkin hitusen verran toiveikkaampi olo, ja aloin elätellä toiveita sen suhteen, että esimerkiksi toistojen rajoittaminen, palkkaan panostaminen ja työn alun myötä luonnostaan tapahtunut, minulta saadun huomion väheneminen olisivat vaikuttaneet positiivisesti treeneihimme. Tämä jääkin nyt nähtäväksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti