Kontaktitreeniä ja irtoamista

Viime viikon aksatreeneissä ei tehty ollenkaan rataa, vaan harjoiteltiin pelkästään kontakteja ja keppejä. Aiemminhan on Akiran kanssa harjoteltu kontakti 2 on 2 off -tyyliin niin, että Akira itse pysähtyy alastulon kontaktialueelle ilman erityistä käskysanaa. Pidin tätä parempana kuin juoksukontakteja, koska olin lukenut paljon ihmisten tuskailuista juoksukontaktien ja etenkin niiden hajoamisen kanssa silloin, kun vauhdin määrä alkaa kasvamaan. Arvelin, että oma osaamiseni ei todellakaan riittäisi juoksukontaktien riittävän perusteelliseen opettamiseen. Viime aikoina olen kuitenkin hieman muuttanut käsityksiäni: 2 on 2 off -kontaktit rasittavat varsin paljon eturuumista ja hidastavat etenemistä. Kun meille toissa viikolla esiteltiin juoksukontaktien opettaminen kehyksen avulla, päätin antaa niille mahdollisuuden.

Ollaan vähän alustettu juoksukontakteja harjoittelemalla kehykseen hakeutumista. Tämän treenin aloitin naksuttelulla: kiinnostus kehykseen - naks; askel kohti kehystä - naks; tassu kehykseen - naks; kaksi tassua kehykseen - naks; koko koira kehykseen - naks; liikkeestä hakeutuminen kehykseen - naks. Tämä toki on hyvin paljon yksinkertaistettu versio treenistä, todellisuudessa kun naksauksia oli moninkertainen määrä tuohon esitykseen verrattuna, sillä pyrin pitämään vahvistetiheyden riittävänä. Paljoa ei ole tätä treeniä vielä tehty, mutta kehys on selvästi alkanut kiinnostaa Akiraa. Kun kehys alkaa olla selvää kauraa (ei siis vielä pitkään aikaan), voidaan se siirtää kontaktialueelle ja jatkaa kontaktien harjoittelua sen avulla. Raportoin jatkossa, miten tämä lähtee sujumaan.

Samaan aikaan kun tuo ajatus juoksukontakteista alkoi kypsyä kokeiltiin pitkästä aikaa ohjaajan kanssa, miten Akiralla sujuisi A:n ylitys. Noh, eihän se sujunut, A oli nimittäin niin liukasta mallia, että Akira ei halunnut kiivetä sen päälle ollenkaan. Tyydyttiinkin nakittamaan sitä etutassut ylösmenokontaktilla. Tämä ilmeisesti oli hyvä ratkaisu, sillä eilen Akiralla oli heti A:n nähdessään kova veto päällä sen luo. Tämä A oli onneksi parempaa materiaalia, ja Akira ylittikin sen ehkä nopeammin kuin koskaan. Ei siis keikkumista A:n huipulla, jes!

ManKusti-hassuttelua (kyllä, käsky on ilman äng-äännettä..) ratatreenien välissä.

Puomillakin meni paremmin kuin edelliskerralla. Tavoitteena olisi saada Akiralle vähän vauhtia lisää, Akira kun lähinnä tassuttelee kuin sunnuntaikävelyllä konsanaan ja vilkuilee epäluuloisesti välillä alas, välillä naapurikentille. Nyt kuitenkin Akira otti jopa pari juoksuaskelta, kiitos namilautasen. 2 on 2 offia Akira tarjoaa puomilla aktiivisesti, vaikka A:lta se näemmä olikin unohtunut. Unohtuminen on tietty ihan hyvä asia jos juoksukontakteja aletaan harjoitella. Juokseminen puomilla on toki meillä vielä aika pitkän matkan päässä, mutta ehkä siihenkin vielä joskus päästään.

Keinu oli tällä kertaa Akirasta taas tosi epäilyttävä. Keinun suhteen Akiran asennoituminen menee aalloissa: välillä ei ressaa, välillä ei suostu päälle. Tällä ei ole tuntunut olevan mitään tekemistä sen kanssa, miten edelliskerralla on keinun kanssa mennyt. Nyt edelliskerrasta tosin on jo pitkä aika, joten oli odotettavissakin, että ongelmia voisi olla. Keinulaudan kolahdukset eivät herättäneet Akirassa mitään reaktioita, mutta laudan paukuttaminen itse tassun avulla oli todella tympeää koiran reaktioista päätellen. Lopulta vain tehtiin niin, että laitettiin keinun laskeutuva pää pöydän päälle, nostettiin Akira kontaktialueelle ja namitettiin siinä. Se sai luvan olla viimeinen kosketus keinuun sillä kertaa. Ensi kerralla taas uudet systeemit.

Rauhallista käpsyttelyä, mutta ehkä se vauhti hiljalleen löytyy tähänkin kun suoritusvarmuus kasvaa. Tästä kuvasta saa samalla myös vähän osviittaa treenihallin koosta. Kuvassa näkyy vajaa puolet keskikentästä, jolla treenaamme. Hallissa on kolme tuollaista samankokoista kenttää vierekkäin, joten ääntä ja häiriötekijöitä riittää aina ajoittain!

Keppien kanssa ollaan nyt siinä vaiheessa, että Akira saa ohjureiden avustamana mennä ilman hihnaa namilautaselle. Välillä Akira osaa hakeutua oikeaan aloitusväliin hyvin ja menee ilman ohjureiden yli hyppimisiä juuri niin kuin kuuluukin. Välillä taas pitää kokeilla, pääsisikö jotenkin oikaisemaan namilautasen luo nopeammin. Mutta Akira _haluaa_ mennä kepeille, se on ehdotonta plussaa! Tekemistä kyllä riittää tälläkin saralla.

Eilisissä treeneissä Akira harjoiteltiin ennen kaikkea irtoamista, ei niinkään ohjauskuvioita. Jotain yksinkertaista persjättöä tai vastaavaa tuossa ekan putken jälkeen sai tehdä, mutta se ei sinällään ollut mitenkään erityisen vaikeaa, koska koira kuitenkin oli putkessa silloin, kun puolenvaihdos tehtiin.

Tarkoituksena oli, että ohjaaja ei saa edetä kolmosesteen ohi nelosesteelle, vaan nelosesteen jälkeen oli namilautanen, jonka jälkeen koira kutsuttiin taas vitosesteen yli palkattavaksi. Heti ekalla kerralla Akira irtosi niin hyvin, että unohdin edes ohjata, kun koira vain singahti yli esteiden. Akira osasi myös hienosti tulla vitosesteen yli suoraan luokseni, ja vauhtia piisasi! Onnistuin kuulemma myös ohjauksellani korjaamaan Akiran reittiä heti ykkösesteen jälkeen, kun se meinasi lähteä kaartamaan väärään suuntaan. Itsehän en vielä kykene havainnoimaan omia kehonasentojani tai ohjaustani yleensäkään, joten ihan positiivista, että jokin menee oikein, vaikka en itse vielä huomaakaan että mikä.

Viime viikolla kontaktitreeniä tehdessä jouduin käyttämään hihnaa apuna ihan jo turvallisuussyistäkin. Eilen kuitenkin pystyin jo siirtymään paikasta toiseen ilman, että minun tarvitsi ohjata Akiraa pannasta. Kävipä jopa niin, että sain kutsuttua palkkaamisen jälkeen nuuskuttelemaan jääneen koiran luokseni vitos- ja kutosesteen väliltä, kun itse olin jo ekan hypyn luona. Se, että Akira tulee luokseni vapaana vaikka lähellä on paljon muita koiria ja yleensäkin kiinnostavia tutkimuskohteita, on minulle iso erävoitto. Se on jotain sellaista, mitä olen toivonutkin. Täydellistä ei toki tämäkään vielä ole, mutta selvästi parempaan päin ollaan menossa. 

Tykkäsin eilisistä treeneistä ihan mahottoman paljon. Akira tarvitsee irtoamistreeniä ja minä tarvin varmuutta meidän yhdessä tekemiseen. Tällaiset yksinkertaiset harjoitukset, joissa Akira saa vauhdin päälle ja minä saan kokemuksen että me voidaan onnistua, ovatkin juuri sopivia tähän suoritusvarmuuden lisäämiseen. Minun ei tarvitse jännittää sitä, muistanko radan oikein ja osaanko ajoittaa valssit tai muut kohdilleen, vaan saan rentoutua ja nauttia yhdessä tekemisestä. Ohjaajakin kehui, että Akiralla alkaa selvästi olla motivaatiota tähän hommaan. Sen pystyy minustakin nyt hiljalleen huomaamaan. Motivaatio ja toistonkestävyys, niissä molemmissa on menty talven aikana eteenpäin. Nyt onkin tosi hyvä mieli ja into taas kohdillaan. Tätä lisää meille, kiitos!

Ei, tarkoitus ei ole seurata vaan kulkea mukana.
Ja kyllä, olen tyylikkäänä, kiitos autoon unohtuneiden ulkoiluhousujen.

Lyhyt tiivistys viime kuukausien treeneistä

Akiran kanssa treenaamisessa on ehtinyt tapahtua yhtä jos toistakin näin reilun kolmen kuukauden kuluessa. Olen oppinut vähän hallitsemaan jännitystäni ja Akiran motivaatio tuntuu kasvaneen. Treeneissä on tehty monenlaista: on ollut haastavampia, minun aivot solmuun laittavia treenejä ja sitten taasen sellaisia kivoja, onnistumisen elämyksiä tarjonneita harjoituskertoja. Emme edelleenkään tee kuin pieniä, muutamista esteistä koostuvia pätkiä, vaikka muu porukka vetääkin jo pitempää rataa. Pieniä edistysaskelia on ollut havaittavissa etenkin sen suhteen, että Akira alkaa olla koko ajan keskittyneempi itse treeniin ja muut koirat eivät enää kiinnosta kovinkaan paljoa. Iloinen ja innostunut shibavirnekin pilkahtelee aina ajoittain, joten jotain on tullut tehtyä oikein!

Tärkeintä meille on, että kaikki mitä tehdään, onnistuu ja saadaan siten Akiran (ja minun) motivaatio pidettyä kohdillaan. Välillä tulee epäonnistumisia ja välillä mietin, että ei meistä vain ole tähän. Jos ei muuten, niin sen vuoksi, että välillä jännitän niin paljon, että koko homma kaatuu siihen, etten pysty jännitykseltäni omaksumaan ohjeita enkä soveltamaan käytäntöön sitä, mikä minulle on teoriassa täysin selvää. Tämä nyt oli hieman skeptisesti sanottu, ei meillä ihan päin pyllyä vakiona mene. Olen vain välillä turhautunut itseni kanssa, koska tiedän täsmälleen, miten pitäisi tehdä mutta en vain saa sitä toteutettua. Huomattavaa edistymistä tässäkin on kuitenkin jo tapahtunut, sillä pystyn jo aina ajoittain korjaamaan toimintaani palautteen perusteella ja yleinen jatkuva jännitys on muuttunut vain ajoittain esiin puskevaksi.

 

Eräällä taannoisella treenikerralla kävi sellainen sattuma, että naapurikentältä alettiin antaa ohjeita kesken suoritukseni. Häkellyin tästä aivan täysin, koska en ollut mitenkään varautunut siihen, että joku muu kuin oma ohjaaja alkaisi sanella, mitä tulisi tehdä. Ehkä eniten siinä häiritsi se, että silloin minulle valkeni, että emme ole Akiran kanssa näkymättömiä. Olin jo monta kuukautta tolkuttanut itselleni, että ei kellään muulla kiinnosta meidän treenit eikä siksi tarvitse hävetä, vaikka hommat menisikin pieleen. Nyt tämä käsitys kuitenkin romuttui. Minulla on jatkuvasti mielessä niin monta "pitäisi sitä pitäisi tätä pitäisi pitäisi pitäisi"-juttua, että en pysty ottamaan vastaan ohjeita kuin yhdeltä ihmiseltä kerrallaan. Pasmat menikin tästä ihan sekaisin ja niinpä lopulta hermostuin, kun ohjeistaja seurasi meitä häkille ja jatkoi ohjeistamistaan samalla todeten, että me ei selvästikään edistytty. Tarkoitus hänellä oli hyvä samoin kuin itse ohje, tilanne vain ei ollut sopiva, koska haastava harjoitus sai minut jo muutenkin jännittyneeksi. Onneksi aikuiset ihmiset pystyvät selvittämään nämä asiat keskenään ja lopulta minulle jäi asiasta ihan hyvä mieli ja tietty myös hyviä vinkkejä muistiin. Ehkä jonain päivänä pystyn oikeasti ottamaan vinkkejä vastaan ja sopeuttamaan ne käytäntöön lennosta, vielä se ei minulta onnistu.

Viime viikon treenikerta oli kaikista kivoin pitkään aikaan. Rata oli jotain tämän tyyppistä (ihan täysin varmaksi en muista), ja me teimme sitä Akiran kanssa useissa pienissä pätkissä. Radan oli tarkoitus olla helppo, koska edellisviikkojen haastavat radat olivat latistaneet yhden jos toisenkin mielialaa. 

Viime tiistain rata hataran muistin pohjalta piirrettynä.
Huom! Mittasuhteet eivät varmastikaan kohdillaan.

Pätkiminen toimi todella hyvin, sillä oikeastaan kaikki toistot onnistuivat ja Akira tuntui olevan innolla mukana. Samalla koin myös pienen ihmeen: pystyin pitämään Akiraa irti ja Akira seurasi vapaana minua kiltisti minne tahansa sen kutsuinkin. En ole vielä ennen tällaista tehnyt, joten tämä oli suuri harppaus meille molemmille. Aina aiemmin olen siirtänyt Akiran paikasta toiseen pannasta tai pantaan virittämäni ohuen, lyhyen pyykkipoikanarun avulla, koska Akira on helposti alkanut ihmettelemään muilta kentiltä kuuluvaa haukkua/nuuskuttelemaan maasta herkkuja/jumiutunut miettimään ties mitä ja olen pelännyt, että se saattaisi lähteä tutkiskelemaan paikkoja liian kauas.

Olen lähiaikoina erityisen paljon palkkaillut Akiraa kaikesta mukana liikkumisesta, ja se nyt selvästi alkaa kantaa hedelmää. Akira jopa lähti pois maahan asetetulta namilautasen ja sen päälle viriteltyjen nakinpalojen luota suupieliään lipoen, tassutteli kiltisti kanssani muutaman esteen taa ja teki sitten kaiken mitä siltä haluttiin juuri niinkuin kuuluikin. Minun ei tarvinut muuta kuin kutsua koiraa ja se lähti iloisena mukaani! Olen todella iloinen tästä kehityksestä. Ehkä voin luopua pannastakin jossain vaiheessa. Tällä hetkellä vain tyydyn riemuitsemaan, kun koira lähtee kontaktia ottaen omasta tahdosta mukaani. Jotain on tehty oikein!

Radan loppusuoralla Akira sai hyvin vauhtia alleen ja pinkoikin kovaa kyytiä namilautasen luo maaliin. Akiralla alkaa vauhtia löytyä todella hyvin aina ajoittain, mikä on mielestäni todella kiva havaita. Pituutta ei ole tehty sitten kesän, mutta kivasti sekin lähti sujumaan. Treenasin omatoimisesti myös muuria ja Akira oli niin kuin ei olisi ikinä sen suorittamista epäröinytkään. Eteen irtoaminenkin onnistui hyvin namilautasen kanssa. Kun rata oli kerätty pois, käytiin Akiran kanssa vielä revittelemässä ja leikkimässä kentällä. Akira oli vapaana ja pysytteli koko ajan mukana. Voi että olin mielissäni, että viimein pystyimme tekemään niin! Tämä treeni oli tosiaan kokonaisuudessaan meille tarpeen, sillä nyt olen itse taas intoa ja luottamusta täynnä. Vielä me suoritetaan kokonainen rata, kunhan en vain hoppuile sen suhteen liiaksi, vaan maltan tehdä riittävät pohjat.

Agilitykentän ulkopuolella ollaan taas otettu pitkästä aikaa etsimisleikit käyttöön ja alettu myös naksutella erinäisiä pieniä temppuja. Akira on innoissaan päästessään työskentelemään, joten eiköhän tästä hyvä tule, kunhan vaan muistan pitää tämän päivittäisrutiineissa. Tällä hetkellä työn alla on käteen kohdistaminen (toimi jopa agilitykentällä Akiran ollessa vapaana!) ja jalan yli hyppääminen. Näistä voin raportoida erikseen, jos hommat edistyvät toivottuun tapaan. Kuvituksena tässä jutussa on kuvia joulun ajan Lapin reissulta. Kuten kuvista huomaa, Akiraa pystyi hyvin pitämään vapaana, koska se noudatti kiltisti luoksetulokutsuja. Jes!

Pissankarkailu

Kylläpä onkin taas pitkä aika vierähtänyt siitä, kun viimeksi olen kirjoitellut. Syyt ovat samat kuin ennenkin: työkiireet ja niistä johtuva vapaa-ajan väsymys ja aikaansaamattomuus. Vuodenvaihteesta lähtien tilanne on helpottanut, mutta en kuitenkaan ole saanut kirjoitettua, koska on ollut niin paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Aloitan nyt terveysasiasta, koska se on vaatinut aika paljon huomiotamme.

Kuten joskus aiemmin kerroin, Akiralla on ollut ongelmia jatkuvien virtsatie- ja eturauhastulehdusten kanssa. Tulehdukset uusivat välittömästi kun antibioottikuuri loppui. Oireena olivat aina vain virtsankarkailu unen aikana ja alapään nuoleminen, muuten koiran käytöksestä ei pystynyt päättelemään, että se olisi kipeä. Jossain vaiheessa struviittikiteitä oli todella runsaasti virtsanäytteessä ja kerran niitä oli myös vaikka varsinaisia tulehdusmuutoksia ei näkynyt. Kokeeksi aloitettiin struviittikiteitä vähentävät nappulat, jotka maistuivatkin Akiralle todella hyvin.

Akiran virtsarakko ja eturauhanen ultrattiin syksyn aikana kahdesti, minkä lisäksi eturauhanen tunnusteltiin ties montako kertaa ja aina se oli ärtyneen oloinen ja kipeä. Ilmeisesti se aiheutti myös ongelmia ulostamisen kanssa, koska usein kakkaamisen jälkeen Akira jäi tuijottelemaan takapuoltaan. Tämän tosin tajusin vasta myöhemmin. Virtsanäytteitä kiikutettiin eläinlääkärille monen monta kertaa, milloin tulehduksen toteamiseksi ja milloin taas antibioottikuurin toimimisen varmistamiseksi.

Joulukuussa sitten päätimme, että nyt tämä saa loppua. Akiralla oli taas tulehdus päällä ja eläinlääkäri oli jo aiemmin nostanut esille mahdollisuuden, että tulehduskierre voitaisiin katkaista kastroinnilla. Tietysti hieman harmitti, koska minun silmääni Akira on komea poika ja sillä on hyvä luonne. Kuitenkin tuo tulehdusalttius oli sen verran merkittävä asia, että mielestäni se jo sulki Akiran pois jalostuskäytöstä, vaikka periytyvyydstä ei olekaan varmuutta. Tulehduksille ei löydetty mitään erityistä syytä, vaan Akiralla vain oli jonkinlainen alttius niille, ne olivat sisäsyntyisiä. Niinpä päätimme, että Akira kastroidaan vuoden alussa.

2.1. Akira meni leikkuupöydälle, ja minulla pelotti. Akiralla oli heti aamun ensimmäinen aika, jotta sitten päivän aikana voisin olla yhteydessä eläinlääkäriin ihan normiaukiolojen puitteissa, jos jotain tarvetta ilmenisi. Maria Pohjolainen leikkasi Akiran, ja operaatio meni ongelmitta. Samaan syssyyn otimme myös viralliset terveystutkimukset ja parit epäviralliset selkäkuvat, jotta tietäisin agilityn olevan rakenteen puolesta turvallinen harrastus meille. Tulokset olivat onneksi hyvät: selkä terve, lonkat B/B, kyynärät 0/0 ja polvet 0/0.

Leikkauspäivä oli kokonaisuudessaan kauhea. Alussa Akira oli tietenkin niin tokkurassa, että se ei käyttäytynyt kuin se koira, jonka me tunnemme. Akira ei katsonut silmiin ja vaikutti kivuliaalta. Jossain vaiheessa Akira aloitti uikuttamisen, ja sitä seurasikin sitten monta tuntia. Huoli vaivasi mielen, vaikka tiesimme piippaamisen kuuluvan asiaan. Akira ei enää nykyään normaalisti uikuta, shibakiljuntaakaan emme ole kuulleet enää kuin ehkä kerran vuoden sisään, ja muutenkin Akiran ääntely on tavallisesta koirasta poikkeavaa. Soittelinkin eläinlääkärille useampaan otteeseen, ja onneksi saimme antaa särkylääkettä jo saman päivän aikana.

Ensimmäinen ulkoilu ei sujunut ihan nappiin. Akira oli yrittänyt haistella maata, jolloin kauluri oli tökännyt maahan ja Akira oli päättänyt, ettei liiku enää ollenkaan. Lopulta Tommi kantoi Akiran sisälle, koska koira oli vain jämähtänyt paikalleen. Illemmalla homma kuitenkin onneksi sujui paremmin: Akira haisteli eikä enää hermostunut kaulurista, vaikka se jatkuvasti ottikin vastaan lumikasoihin. Jossain vaiheessa Akira tuntui kehittävän oman kauluriin liittyvän leikkinsäkin, koira nimittäin tuntui suorastaan tahallaan kauhovan kauluriin lunta, jota se sitten nopealla pään heilautuksella heitti ympäriinsä. Tätä puuhaa se sitten jatkoi koko sen viikon, kun kauluri oli päässä. Se kirvoitti meillekin monet naurut.

Akira oppi viikon aikana kulkemaan kaulurin kanssa varsin taitavasti. Vaikka kauluri välillä tuntui ottavan hermoon, koira kuitenkin tyytyi kohtaloonsa. Pidimme kauluria koko ajan siksi, että alapää kiinnosti Akiraa myös lenkeillä. Se saattoi kesken tepsuttamisen heittäytyä maahan ja yrittää päästä kiinni tikkeihin. Niinpä kauluri olikin paikallaan koko viikon putkeen. Haava parani hyvin, vaikka kovat pakkasetkin iskivät välillä päälle ja minua alkoi huolettaa se, kuinka kauan voisimme kerrallaan ulkoilla.

Menimme oikeastaan alusta asti Akiran voinnin mukaan, emme siis tehneet mitään seisoskelu-ulkoiluja, vaan kävimme kävelemässä ihan rauhassa. Akira iltahepuloi jo leikkauspäivän jälkeisen päivän iltana, enkä sitä rajoittanut. Vapaana juoksemista, koirapuistoilua ja agilityn hyppytreenejä kuitenkin välttelimme vajaan neljän viikon ajan kaiken varalta. Agilityssa kävimme parin viikon jälkeen tekemässä rauhallisia juttuja, kuten keppitreeniä ohjureiden avulla ja myöhemmin pientä putkirallia. Viimeisenä viikkona ennen normaaliin arkeen paluuta teimme ratatreeniä ilman rimoja. Koirassa olisi riittänyt virtaa vaikka muille jakaa, mutta piti vähän yrittää hillitä kuitenkin.

Suureksi harmiksemme virtsankarkailua ilmeni uudelleen alle viikon kuluttua leikkauksesta. Ajattelimme, että tulehduksia aiheuttanut hormonitoiminta ei varmastikaan ole vielä laantunut, joten ajattelimme seurata tilannetta. Pissankarkailua ilmeni uudelleen vajaan viikon kuluttua. Otimme yhteyttä eläinlääkäriin ja veimme taas virtsanäytteen. Näyte oli puhdas, tulehduskierre oli siis saatu vihdoin katkaistua. Akiralle määrättiin Propalin-lääkitys, jotta saataisiin testattua, oliko ongelma taustalla virtsarakon lihaksistoon liittyvä. Pissavahinkoja kuitenkin alkoi tulla uudelleen ja uudelleen, minkä lisäksi Akira myös tuntui hankaavan kuonoaan aina silloin tällöin.

Eläinlääkäri oli virtsankarkailusta hämillään ja aikoi konsultoida muita eläinlääkäreitä vaivan tiimoilta laajemminkin. Kaiken huippuna oli, kun eräänä yönä Akira pissasi matolle isot pissat, minkä jälkeen työpäivän aikana vahinko oli tullut sisälle kahdesti. Tämä ei ollut lainkaan tyypillistä koiralle, jolla oli ollut selvästi sisäsiisteyskäsitys olemassa jo sen kotiutuessa 7 viikon ikäisenä. Googlettelin vaivaa ja huoli kasvoi yhä isommaksi. Munuaisvaivat, kasvaimet ja diabetes nousivat esille erinäisissä yhteyksissä. Kuitenkaan näidenkään oireet eivät täysin vastanneet meidän tilannettamme.

Jossain vaiheessa aloin miettiä, että vaiva voisi liittyä ruokaan. Kiteiden liuottamiseen tarkoitetut nappulat (joita olimme jatkaneet, koska eläinlääkärin mukaan se olisi ihan vain hyväksi) laittavat koiran juomaan enemmän, jotta virtsan määrä kasvaa ja virtsa laimenee. Minusta tuntui, että aina kun Akira oli syönyt, se joi ihan tolkuttoman paljon. Huomasinkin, että silloin kun Akira pissasi vuorokauden sisällä sisälle kolmesti, oli se ensin illalla saanut pienen annoksen ruokaa ja aamulla isomman satsin.

Kokeeksi lopetin nappuloiden antamisen, annoin sen sijasta lihaa ja samalla seurasin juodun veden määrää. Vesimäärä putosi todella pieneksi ja vahingot loppuivat. Jotenkin minä lakkasin itsekin  pelkäämästä vahinkoja. Ehkä se johtui siitä, että koira tuntui jotenkin levollisemmalta, se ei enää jatkuvasti vaihtanut nukkumispaikkaansa eikä muutenkaan häärännyt niin paljoa. Ilmoitin eläinlääkärille havainnoistani ja hän kallistui samoihin käsityksiin kanssani: erityisnappulat pois, lääkitys pois ja normiruokaa tilalle. Lääkäri kertoi, että konsultoinnin perusteella hän oli jo ollut aikeissa suositella virtsateiden varjoainekuvausta, mutta luopui nyt tästä. Hän ainoastaan nyt kehotti meitä seuraamaan virtsan pH-arvoa kiteiden varalta ja tuomaan kontrollivirtsanäytteen esimerkiksi kuukauden kuluttua. Hän aikoi myös olla yhteydessä ruuan valmistajaan tämän tapauksen tiimoilta. Mitä luultavimminhan struviittikiteet liittyivät aiemmin ihan vain tulehdukseen, sillä yhtä kertaa lukuunottamatta ne katosivat aina antibioottikuurien myötä. En siis ole niistä itsessään huolissani, vaikka hyvä toki on niidenkin suhteen pysyä kartalla tilanteen kehittymisen suhteen.

Pissavahinkoja ei nyt ole ollut kohta kahteen viikkoon. Lisäksi kuonon hankaaminen loppui, joten sekin oli ilmeisesti seurausta jollekin ruuan ainesosalle herkistymisestä. Vielä ei kannata tuulettaa, mutta uskon kyllä, että nyt ollaan matkalla kohti parempaa. Tilasin Akiralle oman ruokavalio-ohjeistuksen koirien ravitsemusneuvojalta, jotta pääsemme kokonaan irti nappuloista. Barffaukseen en lähde, koska en pidä sitä oikeasti luonnollisena ruokintamallina (missä luonnossa susien ja koirien ravinto sisältää 60 % luuta?), vaan sen sijaan kokoamme jonkin turvallisemman ja terveellisemmän ruokavalion, joka sisältää eri ravintoaineita oikeassa suhteessa. Myös ravitsemusneuvoja uskoi, että vaiva oli seurausta nappuloista. Kun koiran rakko on täynnä, se yksinkertaisesti on täynnä, ja silloin ei siihen ei mahdu enempää. Erityisnappulat saivat aikaan sen että rakko täyttyi huomattavan nopeasti (koska Akira halusi tyypillisesti syödä ruokansa myöhään illalla/yöllä ja joi sen jälkeen desitolkulla vettä) ja pissa saattoi siis tulla vaikka yöllä kolme-neljä tuntia edellisen ulkoilukerran jälkeen. Voi vain kuvitella, kuinka epämukava tunne Akiralla on noina hetkinä ollut.

Kaikkiaan tämä kaikki hoitaminen on tuottanut aikamoisen laskupinon puolen vuoden aikana. Tämä onkin juuri syy siihen, miksi itsekin ajattelen, että kovin vähävaraisen ei kannata lemmikkiä ottaa. Eläinlääkärilaskut kasvavat helposti isoiksi varsinkin jos vaiva ei hoidu kertakäynnillä. Onni on, että If on korvannut kaikki kastrointia myöten mukisematta, muuten maksettava kokonaissumma olisi meilläkin ollut jo nelinumeroinen.  Ei voi olla kuin tyytyväinen siihen, että otimme Akiralle vakuutuksen silloin aikanaan! Tällä hetkellä kun vakuutus on jo osoittautunut kannattavaksi investoinniksi omavastuista huolimatta. Toivotaan, että nyt olisi eläinlääkärikäynnit hoidettu taas vähäksi aikaa eteenpäin ja Akira pääsisi nukkumaan yönsä rauhassa ja välttyisimme tältä jatkuvalta pyykkäys- ja siivousrumbalta. Pidetään peukut pystyssä!