Otetaanpa nyt kiinni näissä päivityksissä. Tässä siis vähän raporttia tämän viikon maanantain treenikerralta. (Jostain syystä haluan, että joka kerrasta on oma päivityksensä.)
Oli helppo lähteä treeneihin, koska edelliskerralla oli mennyt kerrankin kivasti treenit. Mieliala oli optimistinen ja into treenaamiseen kova. Akirakin tuntuu yhdistäneen treeniliivien ja -repun esille kaivamisen agilityyn ja valpastuu siten heti, kun hoksaa puuhani.
Kaikki optimismi katosi siinä vaiheessa, kun näin radan. Radalla oli paljon hyppyjä, vierekkäin kolme samansuuntaista putkea, muuri ja vielä lisää hyppyjä. Paljon ohjauskuvioita mietittävinä (tehdäkö takaaleikkaus vai valssi, ohjatako loppuun asti vai yrittääkö voittaa aikaa, pakottaako koiraa oikeaan suuntaan vai yrittääkö jotain muuta..), paljon asiaa sisäistettävänä. Eniten minua huoletti nuo putket, Akira kun tosiaan ei ole putkivarma, ja nyt pitäisi saada koira ohjattua täsmälleen oikeaan putkeen ja sen jälkeen sitten tiukan käännöksen kautta hyppyyn ja siitä muurin yli. Ehkä stressaamisellani tuhosin onnistumismahdollisuutemme jo ennakkoon.
Kun meidän vuoro tuli, niin koko homma oli jo lässähtämisvalmiina. Koska kouluttaja on jo oppinut tuntemaan minua ja Akiraa, niin aloitimme radan ottamalla ihan vaan putkea pari kertaa toiselta hypyltä lähtien. Jotain mystistä tapahtuu myös Akiran päässä, sillä ainakin kouluttajan mukaan vaikuttaa siltä, että Akira ikään kuin unohtaa namilautasen olemassaolon, jos katsekontakti siihen katoaa (kuten tässä tapauksessa, kun Akira ei kauempaa putkeen lähetettäessä nähnyt enää lautasta). Kun selvisimme näistä ekoista koitoksista, muurista tuli uusi ongelma. Olemme taineet harjoitella sitä kerran aiemmin, ja Akira selvästi vierasti estettä. Lopulta onneksi sekin onnistui.
Olen jo aika hyvin saanut käsitystä siitä, missä meillä on ensimmäisiä ehdotonta puuttumista vaativia kohtia. Ensinnäkin minun ohjaukseni takkuaa pahasti. Kadotan käsitykseni kehoni asennoista heti, kun tiedän että radan reunalla on kymmenen silmäparia tarkkailemassa meitä. Johdonmukaisen ohjauksen sijaan heiluttelen käsiäni minne päin sattuu, pyörähtelen ympäri varmistellessani Akiran mukana tulemista (tai vaihtoehtoisesti yritän väärään aikaan vain kovaa menemällä saada Akiran vauhtini imun avulla etenemään radalla kohti oikeita esteitä), juoksen kumarassa, unohdan huutaa estekäskyt jo hyvissä ajoin ennen estettä ja niin edelleen ja niin edelleen. Yleisesti ottaen siis jännitys saa aikaan sen, että häslään aivan käsittämättömällä tavalla. Sitten vielä jos Akira ei mene kuten toivoisi, niin alan panikoida ja häsläämisen määräni moninkertaistuu. Soperran ihme juttuja ja kadotan kaiken rationalisuuteni.
Toinen ongelmakohta on se, että muut menevät kehityksessään aivan eri vaiheessa kuin me. Kun minun ajastani valtaosa on mennyt siihen, että olen yrittänyt herätellä Akiran motivaatiota ja iloita edes pienistä edistysaskeleista, muut ovat hiljalleen saaneet panostaa ohjaustaitojensa kehittämiseen ja saaneet valssit, kehonohjauksen ja käskyjen oikea-aikaisuuden paremmin haltuun. Heillä koirat osaavat jo esteet paremmin ja hakeutuvat niille Akiraa itsenäisemmin. Nykyiset radat ovat heille sopivia, meille taas liian kaukana lähikehityksen vyöhykkeestämme. Niinpä kun sitten menemme Akiran kanssa radalle, minulla on tuhat kysymystä päässäni. Miten saan Akiran huomion kiinnitettyä niin, että Akira lähtee oikeaan aikaan liikkeelle? Kummalta puolelta minun kannattikaan aloittaa? Kumpaan suuntaan se valssi pitikään pyöräyttää? Ja missä vaiheessa minun piti aloittaa sen tekeminen? Laitanko namin käteen vai pitäisikö sen olla taskussa? Kumpaan käteen, jos kerran pitää puoltakin vaihtaa välissä? Olisiko sittenkin pitänyt ottaa tälle päivälle lelupalkka? Miten palkkaan lelun kanssa esteiden välissä jos vaihdankin palkkausmenetelmää lennosta? Miten saan Akiran taas mukaan jos sen keskittyminen herpaantuu? Mikä olikaan kolmas este? Entä mille esteelle piti mennä sen jälkeen? Missä se valssi piti tehdä? Mitä jos mikään ei toimikaan, miten rauhoitan itseni? Mitä missä milloin miksi hä?
Kaikista parashan meille olisi, kun nyt vain jätettäisiin nuo varsinaiset ratatreenit vähäksi aikaa. Me voitaisiin ottaa jotain alkujaksojen pätkiä omaan aikaan treenattaviksi, jotta saataisiin yksinkertaisempia asioita haltuun. Meidän pitäisi päästä tekemään ihan vaan muutaman esteen putki-hyppy-comboja, joissa ohjaukselta vaadittaisiin paljon nykyistä vähemmän. Akira pitäisi saada estevarmemmaksi ja irtoamaan paremmin. Ongelmana oli viimeksi kouluttajan mukaan myös se, että Akira ei ikään kuin tiennyt, kummalle puolelle sen pitäisi aina tulla. Ollaankin nyt tehty joka päivä lenkeillä "tässä"-käskyn harjoituksia, joiden avulla oon saanut Akiran aina tulemaan aina tietyn käden puolelle. Jos ei muuta niin se ainakin auttaa minua vähän rauhoittamaan mieleni.
Kaikista suurin ongelmahan nyt siis tässä vaiheessa olen minä. Minun pitäisi saada mieleni rauhoitettua ja unohdettua pelko kämmimisestä. Ei oikeasti ole ihme, että ongelmia nyt on. Olen miettinyt, että loppujen lopuksi Akiran nuuskuttelu ja keskittymisen herpaantuminen on varmaan ainakin osittain sijaistoimintoakin. Koska minä olen niin jännittynyt ja käyttäydyn niin eri tavoin kuin kotona/lenkeillä treenatessa, niin se varmasti vaikuttaa myös Akiran suoritukseen. Jos saisin saman rahallisuuden ja varmuuden niin kuka tietää, mihin päästäisiin.
Pitäisi keskittyä ja tyytyä niihin pieniin askeliin. Ei pitäisi toivoakaan, että voimme mennä saman, jopa 14 esteen radan kuin muut. Kolme estettä on meille hyvä, ja se siitä. Ei pitäisi välittää siitä, mitä muut meidän menoa katsellessaan puhuvat. Huh huh. Katsotaan, miten huomenna tämä tavoite onnistuu. Rauhoitu, keskity, malta mielesi. Ääk!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti