Aikani rajallisuus on ehkä vaikuttanut myös siihen, että Akira arvostaa huomiotani nyt enemmän kuin ennen. Akira hakee kontaktia lenkeillä ja ajoittain kulkee oma-alotteisesti melko lähellä oikeaa seuraamispaikkaa, vaikka tokoiluja emme juurikaan ole ehtineet treenailemaan (suureksi harmikseni). Akira on yleensäkin halukas tekemään asioita yhdessä. Ehkä nyt otankin ja treenailen tokon perusasioita täällä kotona tänä viikonloppuna!
Agilitytreenien suhteen on ehtinyt tapahtua monenlaista. Tätä merkintää aloitin kirjoittamaan, kun olimme juuri olleet kesäkauden toiseksi viimeisissä treeneissä, siis reilut kolme viikkoa sitten. Olin tehnyt ennalta jo useamman päivän ajan ennakkotöitä kyseisen treenikerran eteen. Tällä kertaa tuo valmistautuminen ei kuitenkaan ollut niinkään konkreettista treeniä koiran kanssa (sitäkin vähän kyllä), vaan ennen kaikkea oman pääni sisäistä psyykkaamista. Jotain hyötyä siitä ilmeisesti oli, sillä kun menimme kentälle, pysyin rentona melkeinpä koko treenikerran ajan. Häslääminen vähentyi, ohjasinkin jopa jonkin verran ja Akira teki niitä juttuja mitä kuului. Huh, hämmentävää!
Rataan sisältyi hyppyjä, putki ja muuri, yhteensä 14 estettä. Treenin aiheena oli rytmitys: missä vaiheessa saa vetää täysillä ja missä taasen pitää hidastaa koiran vauhtia, jotta se ei pääse karkaamaan väärälle esteelle. Sain kuin sainkin kaikki turhat ajatukset pois mielestä ennen meidän vuoroa, ja niinpä vuoromme koittaessa minulla oli ohjauskuviot mielessä ainakin jollain tapaa selvänä. Akira meni alussa putkeenkin ihan vauhdikkaasti, onneksi! Vauhti pysyi muutenkin päällä varsin hyvin, eikä muurikaan enää vieroksuttanut yhtään. Kouluttajammekin kehui meitä, mistä sain itse taas rutkasti luottamusta meidän yhteiseen tekemiseen. Välillä on tuntunut, että treenimme antaa aihetta kehumiseen niin vähän, että jokainen yksittäinen positiivinen sana on sitten tuntunut mieltä ylentävältä.
Viimeisen kerran treenien yksityiskohdat ovat jo haihtuneet mielestäni. Yleisesti voisi sanoa, että edelliskerran edistys kantoi minua ja sitä myötä myös Akiraa aika hyvin eteenpäin. Osasin taas ottaa rennosti ja keskittyä olennaiseen sen sijaan, että annoin vallan minua vainoaville "mitä jos Akira ei innostukaan ja kaikki yritykseni valuvat hukkaan?"-ajatuksille. Akira oli todella vauhdikas ja innokas, ja sitä myötä aloin vihdoin uskoa siihen, että meillä on mahdollisuuksia jatkaa tätä harrastusta. Välillä kun jopa tosiaan olen miettinyt, ettei minun ole järkeä edes hakea talvikauden treeniryhmiin, koska veisimme vain paikan joltain sellaiselta koirakolta, jolla on edellytyksiä tämän lajin harrastamiseen.
Akira oli niin nopea, että minä en pysynyt mukana vain juoksemalla täysillä. Ilmeisesti minun täytyisi oikeasti opetella niitä ohjauskuvioita ja suunnitella ohjaukseni ennalta tarkemmin. Aiemminhan pystyin pyörimään ja tekemään omat jutut rauhassa sillä aikaa kun Akira mietti, tulisiko haluttuun suuntaan vaiko ei. Nyt vastaavasta ei ollut tietoakaan: Akira pinkoi sata lasissa yli hyppyjen ja läpi putkien, ja minä vain yritin ehtiä mukaan edes jollain tapaa. Taisipa innokas shibavirnekin vilkkua loppusuoralla, ainakin maalissa namilautasen vartijana toiminut kouluttajamme oli viehättynyt Akiran ilmeestä viimeisillä hypyillä. Jes! Tältä pohjalta sitten lopulta uskaltauduin hakemaan talven treeniryhmään.
Talvikauden treenit alkoivat heti seuraavalla viikolla lähempänä sijaitsevalla hallilla, joka on vastikään rempattu. Ryhmä pysyi koirakoiltaan samana kuin kesäkauden jatkoryhmä, mutta kouluttajat harmikseni vaihtuivat. Ensimmäisellä kerralla vedimme lähtötasokartoituksena varsin yksinkertaista, parista putkesta ja muutamista hypyistä koostuvaa pätkää. Toinen kouluttaja oli minulle entuudestaan tuttu alkeiskurssilta, mutta silti jännitin sen verran, että sähläsin radalla. Saimme kuitenkin jotain tehtyä, ja niinpä saatoin vähän hengähtää. Ehkä tämä tästä lähtisi sujumaan!
Viime viikolla sitten oli toiset hallitreenimme. Treenasimme ensinnäkin hyppytekniikkaa, koska edelliskerralla kouluttajat totesivat, että Akiralla on välillä tekniikka vähän hakusessa. Viisi hyppyä lyhyin välimatkoin auttoivatkin lähestulkoon välittömästi Akiraa rytmittämään hyppynsä paremmin. Alussa tosin Akira viihdytti yleisöä hyppimällä hypyt korkeina gasellipomppuina ikään kuin osoittaakseen, että "ei tämä hyppiminen ole homma eikä mikään, katsokaapa nyt, kuinka korkealle pystyn vaivattomasti ponnistamaan!" Pian Akira kuitenkin päätyi itsekin siihen, että matalammat hypyt riittävät ja vievät samalla nopeammin herkkujen luo.
Hauskaa oli se, että Akira teki hyppytreenin yhteydessä sinunkaupat toisen kouluttajamme kanssa. Kouluttaja oli vahtimassa namilautasta hyppyjen toisella puolen ja kehui aina Akiraa vuolaasti onnistuneiden suoritusten jälkeen samalla koiraa rapsutellen. Aluksi Akira oli selvästi hämillään siitä, että tuo vieras ihminen noin häntä suvaitsee alkaa rapsuttelemaan. Parin kerran jälkeen Akira kuitenkin tuli ilmeisesti siihen lopputulokseen, että se onkin ihan kiva juttu, ja niinpä Akira sitten kenotti pylly pystyssä ja etukroppa sivuttain lattiassa rapsutettavana. Siltä osin ehdottoman positiivinen juttu siis!
Kun sitten seuraavaksi menimme pientä ratapätkää, Akiran hyppytekniikka oli heti parempi. Aluksi Akira tosin yritti tehdä kesän treeneistä tutun tempun ja kiertää osan hyppyesteistä päästäkseen nopeammin luokseni. Tehtyään näin pari kertaa Akira päätti, että häntä ei enää huvita treenata, koska toimimme kouluttajan kanssa ilonpilaajina. Hetken ajan Akira oli täysin välinpitämätön kutsujani kohtaan ja mietin jo, että tässäköhän tämä nyt lysähti. Seuraavaksi tapahtunut oli minulle positiivinen yllätys, sain nimittäin Akiran uudestaan tsempattua oikeaan treenivireeseen, aiemmin se on tuottanut todella paljon hankaluuksia. Tässä apuna olivat kesäkauden kouluttajamme antamat vinkit, jotka hyödyntävät Akiran halua kilpailla ja painia kanssani. Kieltämättä harmi, että emme voineet jatkaa tuon samaisen kouluttajan kanssa, sillä hän todella osasi luovasti etsiä oikeita keinoja Akiran treenaamiseen! Nykyisistä kouluttajistamme toinen treenailee bortsujen kanssa, ja pakko myöntää, että itse ainakin huomaan sen, että hän ei aina ymmärrä, kuinka erilaista se on verrattuna shiban treenaamiseen. Mutta toisaalta, mitä väliä sillä on, mitä hän meistä ajattelee. Itse tiedän, että olemme edistyneet paljonkin ennen kaikkea motivaation suhteen ja osaan iloita näistä edistysaskeleista. Vireen palauduttua saimme vedettyä treenit loppuun ihan hyvin, vaikka varsin yksinkertaista treeniä tehtiinkin. Yksinkertaisuus ja perusjuttujen treenaaminen on ehdottoman tarpeen meille, vaikka tietysti välillä toivoisin, että jotenkin maagisesti edistyisimme ihan vain mitään tekemättä samalle tasolle kuin osa ryhmämme muista koirakoista.
Ensi kerralla sitten jatkamme irtoamistreeniä. Tällä hetkellä joudun vähän tukkimaan hyppyjen sivuja omalla kehollani ja reitilläni, että Akira ei vauhdin hurmassaan oikoisi reittejä mieleisikseen. Tästä pitäisi päästä eroon, sillä käytännössähän ohjausreittini on nyt varsin mutkitteleva. Saapa nähdä, millainen seuraava treenikerta onkaan!
Tässä loppuun muutamia pentukuvia Akirasta.
