Ajatuksia tulevaisuudestamme agilityn saralla

Agilitytreeneistä kirjoittaminen on nyt jäänyt odottamaan parempaa hetkeä. Nyt kun vihdoin ehtisin kirjoittaa, en enää muistakaan edes viime viikon rataa. No, ensi kerralla lupaan päivittää ratapiirrosten kera!

Olemme siis käyneet nyt kesäkaudellakin Akiran kanssa säännöllisesti agilitytreeneissä alkukesän paria reissupoissaoloa lukuunottamatta. Muistan, kun ensimmäisten ulkokenttätreenien jälkeen olin ihan mielissäni Akiran innosta ja vauhdista. Sittemmin tilanne on muuttunut: Akiran on ollut vaikea keskittyä (toki häiriötekijöitä on välillä ollut varsin paljonkin, minkä vuoksi osalla kerroista keskittymisvaikeudet ovat olleet vähintäänkin ymmärrettäviä) ja vauhti on lässähtänyt.

Yhtenä syynä Akiran hitaudelle olen nähnyt lämpimämmät kelit. Akiran lämmönsietokyky on minusta ylipäätään aika heikko, minkä voi nähdä esimerkiksi siinä, että jo tyyliin +16 asteen kävelylenkeillä Akira alkaa läähättää hieman. Vaikka tämä kesä on ollut kerrassaan surkea säidensä puolesta, niin jotenkin hassusti ne lämpimät hetket ovat sattuneet keskiviikoille meidän treenien aikoihin. Niinpä kun minun ja Akiran ratavuoro on tullut, Akira on ollut jo valmiiksi lötkönä ja kuumissaan. Ei hyvä pohja vauhdikkaalle toiminnalle.

Yleensäkin olen nyt hiljalleen alkanut taipua hyväksymään sen, että agility vain ei ole meidän juttu. Olen antanut Akiralle nyt reilun vuoden aikaa kerätä innostusta lajia kohtaan, mutta sitä lopullista syttymistä ei ole vain tapahtunut. Keväällähän tosiaan oli jo merkkejä tästä, mutta nyt ne ovat taas hiljalleen kadonneet. Akira kyllä mieluusti rallattelee menemään ja välillä tosiaan on ihan tohinoissaan menossa mukana, mutta välillä taas ei voisi vähempää kiinnostaa. Tämä siis siitä huolimatta, että olemme yhdessä kouluttajan kanssa panostaneet siihen, että toistomäärät pidetään pieninä ja hankalia kohtia ei hinkuteta, vaan Akiralla monenlaisia kämmejä katsotaan läpi sormien. Tämä kaikki mielestäni osoittaa, että agility ei vain ole meidän juttu.

Rallytokon alkeiskurssin aikana tämä asia hahmottui minulle entistäkin selvemmin. Akira nimittäin jaksoi keskittyä rallytokossa paljon paremmin ja jopa työskenteli määrätietoisesti yhteistyössä kanssani. Olen ollut suorastaan yllättynyt siitä, millaisia vinkeitä tämän lajin treeneissä koirasta on tullut esille. Etenkin naksuttimen käyttö on taas näyttänyt voimansa: naksuttimen kanssa treenattaessa Akira on jotenkin paljon skarpimpi ja aktiivisempi kuin ilman naksutinta. Toistoja voi tehdä huomattavan paljon (tietenkin joudun toppuuttelemaan itseäni ja harjoittelemaan taas sitä, että treenit lopetetaan ennen kuin koiran innostus lopahtaa) ja Akira yrittää tarjota erilaisia toimintoja, jos kerralla ei menekään oikein.

Agilitytreeneissäkin olen käyttänyt naksutinta muutamia kertoja. Tässä taannoin harjoittelimme taas kentän reunalla juoksukontaktien pohjaksi kehykseen hakeutumista naksuttimen avulla. Pääsimme tässä asiassa todella hyvin eteenpäin ja Akira suorastaan innostui, kun lähetin sen kehikkoon juoksuvauhdista. Tässä juuri on se ero tyypiltään erilaisten treenien välillä: Akira tekee innoissaan työtä yksittäisten suoritusten ja liikkeiden parissa, mutta sitten kun niitä ketjutetaan peräkkäin, innostus alkaa lopahtaa. Syitä on varmaan aika monia. Ensinnäkin jo moneen kertaan selitettyjen alkuaikojen ongelmien vuoksi Akira joutui hyppäämään ratojen pituuksissa turhan nopeasti eteenpäin. Vaikka olen pyrkinyt käyttämään palkkaa kesken ratojen ja siten osittamaan ratoja muutamien esteiden mittaisiksi pätkiksi, ehkä olemme silti edenneet yhdestä esteestä liian nopeasti useampien esteiden sarjoihin. Lisäksi tämä varmasti ainakin osittain kytkeytyy omaan kämmäilyyni: kun kyseessä on rata eikä yksittäinen suoritus, alan minä tehdä ohjausvirheitä. Pyrin aina peittämään virheeni koiralta ja palkkaamaan sen, jos se esimerkiksi menee ohi esteestä ja syynä on huono ohjaus. En kiellä radalla enkä muutenkaan anna syytä negatiivisiin mielleyhtymiin. Sanoisinkin, että tässä on paljon tehty koiran yksilöllisten ominaisuuksien huomioimiseksi. Silti treenit ovat olleet viime viikkoina todella tahmaisia.

Nyt sitten olen hyväksynyt ajatuksen, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä emme enää hae talvikauden agilityryhmään. Tämän harrastuksen pitäisi tuoda mukavia kokemuksia koiralle ja toki myös minulle itselleni, ja nyt ne ovat jääneet varsin vähäisiksi. En ole enää ollut stressaantunut enkä lähtenyt treeneistä pahoilla mielin, joten siinä suhteessa on toki menty eteenpäin. Olen siis lähinnä levollisin mielin todennut asioiden todellisen tilan: agility ei ole meille se paras yhdessä harrastamisen muoto ja se siitä. Päätös lopettamisesta on ollut lähinnä helpottava, eikä se ole siten saanut minua tuntemaan itseäni luovuttajaksi. Olen ajatellut, että kun kesäkausi loppuu, voimme keskittyä rallytokoon. Siinä kun yhdessä tekemisen meininki on eri tasolla. Toki olen myös pitänyt tiettyä varasuunnitelmaa takataskussa. Olen ajatellut, että jos talvikaudella treenataan eri hallissa kuin viimeksi ja kausimaksu on sitä myötä huomattavan paljon edullisempi, voimme käydä treenailemassa satunnaisesti kaikkea rentoa. Tai ehkä voisimme mennä jonnekin vapaavuorolle treenailemaan ihan omia juttuja, en tiedä. Nähtäväksi jää, miten lopulta käy, mutta nyt tunnelmat ovat nämä.

Rallytokoa olemme Akiran kanssa treenailleet kotioloissa satunnaisesti. Ja voi minkä valaistumisen koinkaan, kun kaivoin kosketuskepin esiin jostain laatikon pohjalta! Ei tarvittu kuin pari toistoa välineen mieleenpalauttamiseksi koiralle ja sitten sitä pystyikin käyttämään osana liikkeiden treenaamista. Jännä huomata, kuinka niihin maahanmenon tekniikkatreenit, eteen tulemiset kuin käännöksetkin on jotenkin paljon helpomman tuntuista treenata kosketuskeppia käyttäen kuin namipala kädessä. Näissä merkeissä me siis jatkamme kotitreenejä ja katsomme, paljastuisiko tämä siksi meidän omaksi lajiksemme.

Reissailua pohjoisesta etelään

Pahoittelut siis tästä taannoisesta päivityskatkosta! Akiran arki on viime viikkoina sisältänyt niin paljon toimintaa, että vaikka olemmekin käyneet treeneissä säännöllisesti (paitsi juhannuksen jälkeisellä viikolla, kun olimme Lapissa), niin en itse ole ehtinyt päivittämään.

Paljon on ehtinyt tapahtua tässä välissä. Vietimme noin puolitoista viikkoa Lapissa, ja se oli kyllä Akiralle mieluisaa aikaa. Akira sai olla lenkeillä vapaana kulkiessamme lähes lapsuudenkotini takapihalta lähtevällä lenkkipolulla ja metsäteillä emmekä kohdanneet muita ihmisiä. Lain kannalta lienee tarpeellista lisätä, että Akira pysyttelee hyvin lähellä ja tulee luo kutsuttaessa, joten lain maininta "välittömästi kytkettävissä" täyttyy sen puolesta. Lisäksi minusta hassua on se, että tuolla liikkuessamme emme ole metsissä kohdanneet esimerkiksi pesiviä lintuja. Liekö sitten syynä se, että kun metsää on paljon, niin linnut löytävät helposti niin kaukaiset ja suojaiset pesintäpaikat, että niihin ei lenkkeilijät oikeastaan törmääkään? Kun Akira kirmaa vapaana varpujen joukossa ja hepuloi eestaas vierelläni, sen ilmeestä tulee esille kyllä jotain sellaista, jota itse voisin kutsua onnellisuudeksi. Ja se, jos jokin, tekee hyvän mielen myös emännälle!

Kaivuuhepulit

 

Suuhun mennyt hiekka ei maistunut hyvältä

 

 

 

 

Emäntä ja koira, joka heti alkumatkasta kävi hankkimassa patikointireissulle
sopivan asun pyörimällä jossain epämääräisessä

Lapin reissulta kotiuduttuamme ehdimme levätä kotona muutaman päivän ajan ennen kuin lähdimme uudelle matkalle, tällä kertaa kohti Vantaata. Reissu tehtiin autonvaihtoa silmällä pitäen, elokuussa kun työmatkani pitenee varsin paljon ja sen vuoksi aiheellista oli vaihtaa bensakone dieseliin. Sopiva auto löytyi Tuusulasta, ei sen lähempää. Päätimme yhdistää sukuloinnin tähän reissuun, joten kävimme tapaamassa myös serkkuani. Hänen vanhempi koiransa on tavannut Akiran ennenkin, ja poikien leikit ovat menneet hyvin yksiin. Niinpä emme olleet ennalta kovinkaan huolissamme siitä, miten yöpyminen heidän luonaan sujuisi.

Sittemmin serkulleni on tullut myös toinen koira, nyt noin yhdeksän kuukauden ikäinen narttu. Koirat pääsivät ensin tutustumaan toisiinsa pihalla ennen kuin siirryimme aidatulle takapihalle. Akiralle on jäänyt kevyt varautuneisuus itseään isompia koiria kohtaan, kiitos viime vuonna tapahtuneen seefferi-episodin. Akiran on ensin hieman tutustuttava itseään isompiin koiriin ennen kuin uskaltaa lähteä mukaan leikkiin. Serkkuni narttukoira puolestaan on vielä hieman nuoruudenhöselö eikä hallitse koirien etikettiä vielä täysin. Tämän vuoksi Akiran ja nartun sukset menivätkin hieman yllättäen ristiin. Akira oli lähtökohtaisesti epävarma joutuessaan näiden kahden koiran reviirille eikä ymmärtänyt nartun tapaa tulla leikissä suoraan päin.

Alussa Akira lähti innoissaan mukaan juoksu- ja painileikkeihin, mutta sitten alkoi ahdistua, kun uusi leikkikaveri ei kunnioittanutkaan Akiran henkilökohtaista tilaa, vaan hyppi innoissaan päälle Akiran viesteistä huolimatta. Niinpä Akiran leikkihalut lopahtivat ja Akira yritti siirtyä sivuun leikeistä seuratakseen, ovatko nämä kaksi koiraa varmasti luotettavia kavereita. Akira yritti viestiä kaipaavansa tilaa muun muassa välttämällä katsekontaktia, kääntämällä päätä ja sen jälkeen koko kroppaansa pois päin nartusta ja myös kävelemällä pois. Narttu ei kuitenkaan ymmärtänyt tätä, vaan leikki-innostuksessaan hyppi jatkuvasti Akiran päälle.

Lopulta Akira otti äänen käyttöön ja komensi narttua haukahtamalla ja vilauttamalla hampaita. Tämäkään viesti ei toiminut. Verrokkina: esimerkiksi kun Akira leikkii kaverini kultaisennoutajan kanssa, Akira komentaa toista kultsua juuri tällä tavoin haukahtelemalla, jolloin toinen koira ymmärtää, ettei sen enää tulisi käydä niin voimakkaasti päälle leikissä, koira antaa tilaa Akiralle ja niin leikki jatkuu taas molempien koirien juostessa ja painiessa innoissaan. Tällä kertaa tämä ei kuitenkaan toiminut, vaikka Akira yritti samaa lukuisia kertoja. Lopulta narttukin hermostui tähän rähähtelyyn, ja koirat ottivat yhteen. Tuon jälkeen erotimme koirat vähäksi aikaa. Kun päästimme ne irti, Akira hakeutui sivuun pötköttelemään ja seurailemaan kahden muun koiran leikkejä. Aina ajoittain koirat kävivät kutsumassa Akiraa leikkiin, mutta Akira ei innostunut. Narttukin meni aina ajoittain Akiran luo kippuraansa kieputtaen ja nuoleskeli Akiran suupieliä. Akira kuitenkin kaipasi vain tilaa rauhoittua, eikä lähtenyt mukaan. Koirat painivat sitten kahdestaan ja Akira rauhoittui sivussa.

Seuraavana aamuna koettiin edistysaskel: Akira alistui selvästi nartulle heittäytymällä selälleen ja tämän jälkeen kaikki kolme koiraa juoksivat innoissaan ympäri pihaa. Leikki sujui hienosti ja kaikilla vaikutti olevan hauskaa, Akirakin suorastaan hymyili pinkoessaan korvat päätä myöten joukon kärjessä. Jossain vaiheessa leikki vaihtui painiksi, joka sekin sujui hetken ajan ihan hyvin. Sitten tilanne kuitenkin muuttui: Akira jäi jotenkin ikävästi kahden koiran väliin puristuksiin, ei päässyt mitenkään siitä pois ja ahdistui molemmista suunnista tulevasta paineesta. Lopulta Akira taas rähähti tilaa vaatiakseen, narttu vastasi tähän ja yhtäkkiä koirat olivatkin toistensa kimpussa. Erotimme koirat, jotka lähtivät ontuen pois paikalta. Akira ontui toista etutassuaan, josta ei kuitenkaan tunnustelemalla löytynyt mitään erityisen arkaa paikkaa. Olkavarren yläpuolelta löytyi piste, jota painamalla Akira jäykisti tassunsa. Tulkitsimme, että kyse on vain lihaksen venähdyksestä. Ontuminen menikin pian ohi ja koira vaikutti olevan ok. Pidimme nyt kuitenkin koirat erillään toisistaan, koska Akira oli mielestäni saanut kokea painetta jo enemmän kuin tarpeeksi.

Paria tuntia myöhemmin löysin Akiran takareidestä reiän. Kulmahammas oli selvästi mennyt ihosta läpi. Hammas ei kuitenkaan ollut uponnut syvälle, sillä reikä oli melko pieni. Todennäköisesti se oli syntynyt tilanteessa, jossa narttu otti Akiraa kiinni jalasta ja Akira potkaisi takajaloillaan voimakkaasti. Akira ilmeisesti oli vain ehtinyt itse nuolla haavan puhtaaksi niin, että emme löytäneet sitä ensimmäisessä tarkistuksessa. Mietimme hetken, pitäisikö koiran kanssa lähteä eläinlääkärille haavan liimaamiseksi. Päädyimme kuitenkin siihen, että putsailemme sitä ensin itse, haava kun ei ollut mitenkään iso, vaikka toki säpsäyttikin, kun sen ensimmäisen kerran löysin. Leikkasimme karvat haavan ympäriltä lyhyiksi, puhdistimme haavan Betadinella ja laitoimme päälle Bepanthenia. Teimme saman uudelleen vielä ennen kuin lähdimme ajamaan takaisin kohti Oulua. Näillä eväillä haava parani hienosti eikä se häirinnyt koiraa itseään juurikaan. Onni oli siis mukana näiltä osin.

Jälkikäteen voi toki miettiä, että ehkä olisi pitänyt erottaa jo koirat etukäteen, ennen kuin molemmat ehtivät hermostua tuolla tavoin. Tätä en kuitenkaan tehnyt, koska uskoin että narttu oppisi parhaiten juuri siitä, kun Akira haukahtamalla vaatii tilaa itselleen. Narttu kun selvästi tarvitsi treeniä toisen koiran elekielen lukemisessa, ihan kuten Akirakin tarvitsi samanikäisenä. Lisäksi aina ajoittain käyntiin lähteneet leikit antoivat viitteitä siitä, että koirilla olisi mahdollisuudet onnistua yhteisleikeissään. Molemmat ovat kuitenkin koirasosiaalisia ja innokkaita leikkijöitä. Akiralla ei myöskään ole ollut vastaavanlaisia ongelmia koirapuistoillessaan, koska Akira yleensä saa kaipaamansa tilan ihan vain kävelemällä pois tilanteista. Pari kertaa Akira on ottanut toisen koiran kanssa yhteen, kun toinen samanikäinen uros ei ole antanut Akiran väistää, vaan on aina toistuvasti kiertänyt Akiran eteen hampaitaan näyttämään. Lyhyesti sanottuna: Akiran pinna on mielestäni melko pitkä, mitä tulee muiden koirien kukkoiluun, mutta loputtomasti Akirakaan ei enää nykyään perseilyä muilta koirilta siedä. Ensi kerralla kuitenkin varmaan puutun tilanteeseen jo varhaisemmassa vaiheessa.

Onneksi reissu ei kuitenkaan ollut pelkästään näiden huonojen kokemusten täyttämä. Saapumisiltanamme Akiran velipoika Xavi nimittäin tuli tapaamaan meitä. Pojat eivät ole tavanneet sitten luovutusiän, mutta heti ensimmäisestä sekunnista lähtien niillä klikkasi. Molemmat olivat todella innoissaan toisistaan, olisivat heti alkaneet leikkimään jo hihnassa ollessaan eivätkä hampaat vilkkuneet koko tapaamisaikana muuten kuin puhtaassa leikkimielessä.

Veimme pojat koirapuistoon, jossa ei onneksemme ollut pienten puolella muita koiria. Pojat leikkivät innoissaan reilusti yli tunnin ajan ja olisivat mieluusti jatkaneet pitempäänkin. Xavin emännän kanssa jutellessani huomasin, kuinka samanlaisia pojat ovat, ja huomasihan sen toki niitä seuratessaankin. Fyysisesti selvin ero oli turkissa: Akiran turkki on tosiaan pitempi, pehmeämpi ja epätasaisempi kuin muilla shiboilla. Akira myös vaikutti aika pökkelöltä veljeensä verrattuna, minkä vuoksi laitoimmekin ruuan määrän suhteen paremmat rajat kotiin palattuamme. Kokonaisuudessaan tämä tapaaminen oli aivan huippu, ja siitä nauttivat selvästi sekä koirat että omistajat. Iso kiitos siis Idalle tapaamisen järjestämisestä!

Alla kuvapommitus poikien leikkituokiosta. Akira on pannattomana, Xavilla on valjaat. 

 

 

Akira levitoi

Seuraavaksi teen sitten päivtyksen viime aikojen treeneistä. Olenkin niistä aika innoissani, ollaan nimittäin otettu kosketuskeppi taas käyttöön ja se tuntuu toimivan paremmin kuin hyvin!

Viimeinen rallytokokerta

Huppista! Nyt on päässyt blogin päivittäminen ihan unohtumaan! Minulla on ollut monenlaisia projekteja meneillään auton ostamisesta lähtien, ja se on sitten näkynyt yleisenä kiireisyytenä. Alla oleva teksti oli unohtunut luonnoksiin. Julkaisen sen nyt näin kuukausi kirjoittamisen jälkeen. Päivitän erikseen sitten viime aikojen treenikuulumisia.

***

Nyt onkin ollut paljon koira-aiheisia aktiviteetteja viime aikoina. Ensinnäkin kävimme viikonloppuna seuraamassa agilityn SM-kisoja, kun ne satuttiin onneksemme täällä kotikaupungissamme järjestämään. Kylläpä olikin huimaa puuhaa! Oli todella mahtava seurata koirakoita ja olla mukana siinä jännityksessä, joka jatkui esimerkiksi maksien joukkuekisassa viimeisen suorittajan viimeiseen esteeseen saakka. Oli aivan huippua! Antoi taas uutta virtaa tähän puuhaan, kun pääsi näkemään, mitä on kun ihminen ja koira työskentelevät yhdessä. Huvittavaa asiassa oli se, että poltimme jo lauantaina kasvomme. Tommilla on nyt pipon jättämät rusketusjäljet kasvoissa ja minulla taasen nenä ja vähän posket punoittavat.

Viime viikolla Akira taasen pääsi marssimaan Royal Caninin hyväntekeväisyysmarssin kärjessä. Muistutuksena näin itseäni varten voin sanoa, että kärkipaikka ei ehkä ole ihan meille luotu. :D Seuraavat marssijat kulkivat sen verran lähellä, että Akiralla oli suunnattomia vaikeuksia pysytellä housuissaan kaikkien niiden potentiaalisten leikkikavereiden lähellä. Akira viettikin osan ajasta hepuloiden, häntäänsä jahdaten ja yrittäen kerta toisensa jälkeen kutsua lähellä kulkeneita koiria mukaan leikkiin. Välillä Akira kyllä tarjosi taas innokkaasti seuraamista, ja niin me sitten kuljettiin osa marssista seuraamista treenaillen. Se sujuikin nätisti! Noin muuten kuitenkin taidetaan seuraavilla kerroilla jättää johtokoirakon rooli muille.

Maanantaina kävimme taas rallytokossa. Se olikin meidän viimeinen rallytokokerta, koska ensi viikolla pidetään kaksi treenikertaa putkeen, ja me ollaan ensi viikko Lapissa. Sää oli maanantaina kohtuullisen kauhea: vettä satoi kiitettävästi, minkä lisäksi lämpötila oli alhaalla ja tuulta oli yli 10 m/s. Ei siis mitenkään ihanteellinen päätöskerta meidän rallytokoilulle.

Akiran oli välillä vaikea keskittyä, kun seuratessa sadepisarat tikkasivat suoraan silmiin ja tuulenpuuskat ajoittain hämmensivät. Saimme kuitenkin harjoiteltua monenlaista ja pari juttua meni ihan hyvinkin. Harjoittelussa olivat siis eteentuleminen ja siitä perusasentoon sivulle siirtyminen, askeleen ottaminen oikealle, peruuttaminen kasvavin askelmäärin koira edessä ja eteenpäin liikkuminen kasvavin askelmäärin koira sivulla. Näistä viimeisin sujui parhaiten, koska vastaavanlaista ollaan tehty ennenkin. Myös eteentulemisessa päästiin ihan hyvin alkuun. Näitä kelpaa sitten harjoitella taas lenkkien yhteydessä.Voisin veikata, että askel oikealle vaatii ihan hyvin treeniä, vaikka näin nami kädessä se menikin ihan ok.

Tämä alkeiskurssi oli kyllä kokonaisuudessaan tosi kiva kokemus meille molemmille. Akira tykkäsi (ja tykkää yhä edelleen) treenata liikkeitä ja toistonkestävyys on ollut näissä hommissa yllättävän hyvä. Olisi mieluusti treenailtu pitempäänkin ja harmi tosiaan on, että kaksi viimeistä kertaa jäivät meiltä välistä. Onneksi netistä löytyy sekä kaikki rallytokon kyltit että hyvin ohjeita omatoimitreenaamiseen. Näiden avulla voidaankin jatkaa treenaamista kotioloissa. Eihän sitä tiedä, kuinka tässä vielä innostutaan!