Sivut

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Ongelmakohtien paikallistamista

Otetaanpa nyt kiinni näissä päivityksissä. Tässä siis vähän raporttia tämän viikon maanantain treenikerralta. (Jostain syystä haluan, että joka kerrasta on oma päivityksensä.)

Oli helppo lähteä treeneihin, koska edelliskerralla oli mennyt kerrankin kivasti treenit. Mieliala oli optimistinen ja into treenaamiseen kova. Akirakin tuntuu yhdistäneen treeniliivien ja -repun esille kaivamisen agilityyn ja valpastuu siten heti, kun hoksaa puuhani.

Kaikki optimismi katosi siinä vaiheessa, kun näin radan. Radalla oli paljon hyppyjä, vierekkäin kolme samansuuntaista putkea, muuri ja vielä lisää hyppyjä. Paljon ohjauskuvioita mietittävinä (tehdäkö takaaleikkaus vai valssi, ohjatako loppuun asti vai yrittääkö voittaa aikaa, pakottaako koiraa oikeaan suuntaan vai yrittääkö jotain muuta..), paljon asiaa sisäistettävänä. Eniten minua huoletti nuo putket, Akira kun tosiaan ei ole putkivarma, ja nyt pitäisi saada koira ohjattua täsmälleen oikeaan putkeen ja sen jälkeen sitten tiukan käännöksen kautta hyppyyn ja siitä muurin yli. Ehkä stressaamisellani tuhosin onnistumismahdollisuutemme jo ennakkoon.

Kun meidän vuoro tuli, niin koko homma oli jo lässähtämisvalmiina. Koska kouluttaja on jo oppinut tuntemaan minua ja Akiraa, niin aloitimme radan ottamalla ihan vaan putkea pari kertaa toiselta hypyltä lähtien. Jotain mystistä tapahtuu myös Akiran päässä, sillä ainakin kouluttajan mukaan vaikuttaa siltä, että Akira ikään kuin unohtaa namilautasen olemassaolon, jos katsekontakti siihen katoaa (kuten tässä tapauksessa, kun Akira ei kauempaa putkeen lähetettäessä nähnyt enää lautasta). Kun selvisimme näistä ekoista koitoksista, muurista tuli uusi ongelma. Olemme taineet harjoitella sitä kerran aiemmin, ja Akira selvästi vierasti estettä. Lopulta onneksi sekin onnistui.

Olen jo aika hyvin saanut käsitystä siitä, missä meillä on ensimmäisiä ehdotonta puuttumista vaativia kohtia. Ensinnäkin minun ohjaukseni takkuaa pahasti. Kadotan käsitykseni kehoni asennoista heti, kun tiedän että radan reunalla on kymmenen silmäparia tarkkailemassa meitä. Johdonmukaisen ohjauksen sijaan heiluttelen käsiäni minne päin sattuu, pyörähtelen ympäri varmistellessani Akiran mukana tulemista (tai vaihtoehtoisesti yritän väärään aikaan vain kovaa menemällä saada Akiran vauhtini imun avulla etenemään radalla kohti oikeita esteitä), juoksen kumarassa, unohdan huutaa estekäskyt jo hyvissä ajoin ennen estettä ja niin edelleen ja niin edelleen. Yleisesti ottaen siis jännitys saa aikaan sen, että häslään aivan käsittämättömällä tavalla. Sitten vielä jos Akira ei mene kuten toivoisi, niin alan panikoida ja häsläämisen määräni moninkertaistuu. Soperran ihme juttuja ja kadotan kaiken rationalisuuteni.

Toinen ongelmakohta on se, että muut menevät kehityksessään aivan eri vaiheessa kuin me. Kun minun ajastani valtaosa on mennyt siihen, että olen yrittänyt herätellä Akiran motivaatiota ja iloita edes pienistä edistysaskeleista, muut ovat hiljalleen saaneet panostaa ohjaustaitojensa kehittämiseen ja saaneet valssit, kehonohjauksen ja käskyjen oikea-aikaisuuden paremmin haltuun. Heillä koirat osaavat jo esteet paremmin ja hakeutuvat niille Akiraa itsenäisemmin. Nykyiset radat ovat heille sopivia, meille taas liian kaukana lähikehityksen vyöhykkeestämme. Niinpä kun sitten menemme Akiran kanssa radalle, minulla on tuhat kysymystä päässäni. Miten saan Akiran huomion kiinnitettyä niin, että Akira lähtee oikeaan aikaan liikkeelle? Kummalta puolelta minun kannattikaan aloittaa? Kumpaan suuntaan se valssi pitikään pyöräyttää? Ja missä vaiheessa minun piti aloittaa sen tekeminen? Laitanko namin käteen vai pitäisikö sen olla taskussa? Kumpaan käteen, jos kerran pitää puoltakin vaihtaa välissä? Olisiko sittenkin pitänyt ottaa tälle päivälle lelupalkka? Miten palkkaan lelun kanssa esteiden välissä jos vaihdankin palkkausmenetelmää lennosta? Miten saan Akiran taas mukaan jos sen keskittyminen herpaantuu? Mikä olikaan kolmas este? Entä mille esteelle piti mennä sen jälkeen? Missä se valssi piti tehdä? Mitä jos mikään ei toimikaan, miten rauhoitan itseni? Mitä missä milloin miksi hä?

Kaikista parashan meille olisi, kun nyt vain jätettäisiin nuo varsinaiset ratatreenit vähäksi aikaa. Me voitaisiin ottaa jotain alkujaksojen pätkiä omaan aikaan treenattaviksi, jotta saataisiin yksinkertaisempia asioita haltuun. Meidän pitäisi päästä tekemään ihan vaan muutaman esteen putki-hyppy-comboja, joissa ohjaukselta vaadittaisiin paljon nykyistä vähemmän. Akira pitäisi saada estevarmemmaksi ja irtoamaan paremmin. Ongelmana oli viimeksi kouluttajan mukaan myös se, että Akira ei ikään kuin tiennyt, kummalle puolelle sen pitäisi aina tulla. Ollaankin nyt tehty joka päivä lenkeillä "tässä"-käskyn harjoituksia, joiden avulla oon saanut Akiran aina tulemaan aina tietyn käden puolelle. Jos ei muuta niin se ainakin auttaa minua vähän rauhoittamaan mieleni.

Kaikista suurin ongelmahan nyt siis tässä vaiheessa olen minä. Minun pitäisi saada mieleni rauhoitettua ja unohdettua pelko kämmimisestä. Ei oikeasti ole ihme, että ongelmia nyt on. Olen miettinyt, että loppujen lopuksi Akiran nuuskuttelu ja keskittymisen herpaantuminen on varmaan ainakin osittain sijaistoimintoakin. Koska minä olen niin jännittynyt ja käyttäydyn niin eri tavoin kuin kotona/lenkeillä treenatessa, niin se varmasti vaikuttaa myös Akiran suoritukseen. Jos saisin saman rahallisuuden ja varmuuden niin kuka tietää, mihin päästäisiin.

Pitäisi keskittyä ja tyytyä niihin pieniin askeliin. Ei pitäisi toivoakaan, että voimme mennä saman, jopa 14 esteen radan kuin muut. Kolme estettä on meille hyvä, ja se siitä. Ei pitäisi välittää siitä, mitä muut meidän menoa katsellessaan puhuvat. Huh huh. Katsotaan, miten huomenna tämä tavoite onnistuu. Rauhoitu, keskity, malta mielesi. Ääk!

VAUHTIA!

Kaksi viikkoa sitten koimme sekä minä että treenien vetäjä suuren yllätyksen, kun Akira yhtäkkiä alkoikin vetää rataa ihan vauhdilla ja innokkaasti. Aloitimme radan harjoittelemisen pienemmissä pätkissä, ja Akira oli täysillä mukana. Namilautanen sijoitettiin ensin parin esteen (putken + hypyn) jälkeen, tässä ideana oli, että ohjaaja ehtii koiran lautasella ollessa vaihtaa rauhassa puolta ennen seuraavia hyppyjä. Ja kyllä se aika olikin tarpeen, olin nimittäin niin hämmentynyt Akiran lentävästä lähdöstä, että unohdin täysin mitä minun piti tehdä. Ehdin juuri ja juuri koota itseni ennen kuin menimme seuraaville esteille, heräsin ainoastaan kouluttajan "ohjaa ohjaa ohjaa!"-hokemisen ansiosta.

Akira jatkoi rataa sata lasissa, hyppäsi korkeilla ja pitkillä hypyillä esteiden yli (liiankin pitkillä agilityyn, mutta tämä kertoi mielestäni innosta ja vauhdista), ja minulla oli täysi työ pysyä mukana. Akira meni putkiinkin innolla, vaikka siinä tosiaan on ollut ongelmia aiemmin jostain käsittämättömästä syystä. Keskustellessamme radan jälkeen kouluttaja sanoi minulle, että kyllä Akirasta hyvä agilitykoira tulee. Eipä olisi uskonut tuota päivää tulevan! Tuo lause oli myös minulle sanoinkuvaamattoman tärkeää kuultavaa, on tässä välillä sen verran toivoton olo ollut. Tärkeää se oli minulle myös siksi, että nyt pääsin vähän eroon siitä tunteesta, että olemme täysin väärässä paikassa. Ehkä myös kouluttaja oppi näkemään meissä jotain potentiaalia tämän yhden suorituksen pohjalta, ainakin toivon niin. Vaikka mitä väliä toisaalta on muiden näkemyksillä näin loppujen lopuksi?

Kun sitten parin kerran jälkeen vein Akiran autolle, olin ihan puulla päähän lyöty. Tähän Akira siis ihan oikeasti pystyy jos vai haluaa. Käsittämätöntä! Jokin muu meillä siis tökkii, kun valtaosa treeneistä on jotain ihan muuta. Nyt vaaditaan paljon ajatustyötä, jotta saisin löydettyä sen todellisen ongelmien lähteen.

Toisella kierroksella rataa mentiin päinvastaisessa järjestyksessä. Tässä vaiheessa meillä homma kosahti siihen, että odotin kouluttajalta lupaa palkata koira. Sen seurauksena sitten palkkausväli piteni liiaksi, ja Akiran motivaatio lopahti, kun en ehtinyt palkata onnistuneista osuuksista ja niiden jälkeen parin esteen suoritus epäonnistui. Ainakin opin tästä sen, että pitää itse luottaa siihen, että tuntee koiransa ja palkata sitten omin luvin sen mukaisesti.

Lopputunnista kävimme harjoittelemassa keppejä. Niitähän olemme tainneet treenata tasan kaksi (vai kolme?) lyhyttä kertaa aiemmin. Aiemmin olemme käyttäneet treeneissä kakskakkosia. Nyt menimme puolikkaille kepeille, joissa oli verkot. Ensin Akira ihmetteli verkkoja, mutta kerran kepit pujoteltuaan ja palkan saatuaan innostui menemään ne ihan vauhdikkaastikin. Kahden vauhdikkaan suorituksen jälkeen oli sopiva hetki lopettaa, kun Akira oli vielä innostunut.

Kotiin päin ajaessani olin aivan innoissani. Vihdoinkin! Ehkä meillä on toivoa.