Perhanan persjättö

Tiistaina oli toiseksi viimeinen agilitykerta hallilla. Olin tällä kertaa jo varsin hyvillä mielin kentällä. Tällä kertaa harjoittelimme persjättöä. Persjättöhän on yksi niistä jutuista, joiden harjoittelu meillä on ihan retuperällä. Homma toimii toki silloin, jos minun tarvitsee vain vaihtaa puolta ja etenemislinja jatkuu suorana kuten tuossa videossa.

Jos kuitenkin tarkoituksena on, että koira saadaan kääntymään jyrkästi, niin meillä homma yleensä tyssää siihen. Muistanpa yhdenkin kerran syksyltä, kun treeneissä harjoiteltiin persjättöä. Tuolloin meillä oli Akiran kanssa hommat vielä ihan täysin alkutekijöissä ja oikeastaan käytännössä harjoittelu oli vain sitä, että Akira meni putkeen ja minä olin putken toisessa päässä selkä putkeen päin palkkaamassa Akiraa eri kädellä kuin millä olin Akiran putkeen ohjannut. Muuten treeni taisikin tuolloin olla lähinnä sitä, että yritin saada Akiran edes kerran hyppäämään esteen yli ja sen onnistuttua en yrittänytkään ohjata sitä seuraavalle esteelle, vaan ryntäsin palkkaamaan koiran, koska enempää siltä ei voinut siinä vaiheessa vaatia.

Tämän kerran persjättötreeni tuli siis tosiaan tarpeeseen. Alla näkyy jonkunlainen ratapiirros. Välimatkat ovat taas vain sinne päin, niitä ei siis kannata ottaa liian tosissaan. Tarkoituksena oli siis tehdä persjättö ekaa väliä lukuunottamatta kaikkiin esteväleihin, yhteensä siis neljä kertaa. Jos ohjaaja hoitaa hommansa oikein, ohjaaja liikelinja on paljon suoraviivaisempi kuin koiran. Tärkeää näin tiukissa koiran käännöksissä olisi ns. lentokonekädet, jotta koiralle viestitään selvästi, mitä on tulossa.

Meillä harjoittelu oli ihan perusharjoittelua persjättöön, en siis päässyt rataa eteenpäin. Tämä johtui paristakin eri syystä. Ensinnäkin, Akira painoi menemään taas aivan mahdotonta vauhtia (ainakin minulle se on mahdotonta), eikä minulle siis jäänyt juuri tilaa epäröinnille. Toisekseen, myös fyysisesti tilaa persjätölle oli minun makuuni liian vähän. Koska Akira liikkui todella vauhdikkaasti, minäkin pyrin olemaan vauhdikas ja niinpä sitten etenin kerta toisensa jälkeen ihan liian pitkälle, en siis yksinkertaisesti mahtunut tekemään persjättöä siinä välissä, jossa se olisi pitänyt saada tehtyä. Kylläpä helpottaisi tässä vaiheessa, jos koira olisi hitaampi! No, ehkä tämä on positiivinen ongelma, sillä juuri vauhdista näkee, että Akiran motivaatio on ihan eri tasolla kuin syksyllä. Nyt pitäisi vain saada minun kuviot kohdilleen, niin päästäisiin eteenpäin!

Positiivista meidän harjoittelussa oli, että Akira kuulemma lukee ohjaustani todella tarkasti. Niinpä jos itse luottaisin sen tekemiseen enemmän, me saataisiin juttuja tehtyä ihan hyvinkin. Toisella ratakerralla treenasimme niin, että kouluttaja piti Akiraa nelosesteen edessä, minä menin nelosen taa odottamaan, tein persjätön että sain Akiran hyppäämään vitosen ja menin palkkaamaan persjätön perusharjoittelutyyliin vasemmalla kädellä putken eteen. Jossain välissä Akira tosin lopetti persjättööni reagoimisen ja jäikin vain napottamaan luokseni. Kokeilimme eri tyyleillä useamman kerran, mutta sama vain toistui. Siinä vaiheessa kouluttajammekin totesi, että nyt hän ei ihan ymmärrä Akiran ajatuksenjuoksua ja että miksi se tekee niin kuin tekee vaikka perusteet ovat hallussa. Hupaisaa mielestäni, Akira saa muidenkin kuin minun aivot vähän solmuun!

Ekalla ratakerrallamme oli hauskaa myös se, että kun päätin muutamien harjoitteiden jälkeen päättää sen kerran ratavuoromme hyvissä ajoin ennen turhautumistani niin Akira oli selvästi eri mieltä. Lähdin kentältä ja kutsuin Akiraa, mutta Akira vain jäi jököttämään lähtöön. Etenin vaikka kuinka kauas ja kutsuin, mutta koira vain seisoi hievahtamatta paikallaan ja tuijotti minua. Lopulta jouduin palaamaan ja hakemaan Akiran mukaani pannasta pitäen. Akira olisi ilmeisesti ollut valmis vielä jatkamaan treenejä. Juuri tätähän tässä haetaan: treenien pitäisi aina loppua Akiran mielestä kesken, jotta sille jäisi tekemisen nälkä kyllästymisen sijaan.

Treenasimme myös keinua kuten edellisviikollakin. Edellisviikolla keinun laskeutuvan pään alla oli maksien pöytä, jonka päälle pää siis laskeutui. Akira suhtautui silloin keinuun aika epäluuloisesti, mutta suostui tekemään sen vaikkakin varsin hitaasti. Tällä kertaa laskeutuvan pään alla oli vanha muurin palikka, jonka päälle pää laskeutui aika kovaäänisesti kumahtaen. Lisäksi pää pääsi laskeutumaan todella alas edellisviikkoon verrattuna. Laitoin heti alusta asti namilautasen laskeutuvan pään kontaktialueelle odottamaan Akiraa. Olipa suunnaton yllätys, kun Akira menikin keinulle todella innokkaasti ja loppua kohden jopa vauhdikkaasti! Vaikka viimeisillä kerroilla keinun pää sai laskeutua melko nopeasti alas, Akira ei kehonkielellään viestinyt kokevansa tilannetta epämukavaksi. Toivotaan, että keinu sujuu yhtä hienosti myös ensi kerralla!

Treenien lopuksi kävin taas vetämässä pientä rallia Akiran kanssa. Se on aina hauskaa, koska Akira todella nauttii siitä vauhdista, jonka se saa päälle näissä vapaamuotoisissa rallatteluissa. Hyppyjä ja putkia ihan siinä järjestyksessä missä sattuu ja sitten vauhdikkaat leikit päälle. Siitä jää minullekin hyvä mieli. Tämän hyvän mielen turvin haimme kesän treeniryhmään samalle kouluttajalle, Janille, joka meitä nytkin on suunnilleen puolet ajasta ohjannut.

Terveyspuolesta en olekaan antanut pitkään aikaan tilannepäivitystä. Viimeksi olen tainnut kirjoittaa siitä, kuinka päädyimme (eläinlääkärin kanssa yhteistuumin tilanteesta keskusteltuamme) kokeilemaan erityisruokavalion ja Propalinin lopettamista, koska koin, että virtsakiteitä ehkäisevät nappulat olivat suurin syy Akiran kastraation jälkeiseen virtsankarkailuun. Kastraationhan pitäisi katkaista tulehduskierre, ja juuri tulehduskierre oli aiemmin aiheuttanut Akiralle tahatonta sisälle pissailua. Kun pissailu jatkui ja ongelma tuntui vain pahentuvan kastraation jälkeen niin päädyin lopulta yhdistämään ruuan ja ongelmien ilmenemisen toisiinsa. Eläinlääkäri uskoi epäilyjeni olevan aiheellisia ja niin saimme vaihtaa Akiran ruuan.

Akiralle luotiin koirien ravitsemusneuvojan avulla kotiruokavalio, jossa päivän energiasta noin 60 % tulee lihasta ja 40 % hiilareista. Olemmekin nyt sitten kokkailleet Akiralle millon kaurapuuroa, milloin makaronia ja milloin riisiä lihan kylkeen ja hyvin on maistunut. Akira söisi tätä ruokaa niin paljon kuin sille vain antaisi! Huonona puolena tässä on se, että onnistuin lihottamaan Akiraa kun testasin, onko meille ohjeistettu ruokamäärä oikeasti se optimaalinen. Ilmeisesti on, sillä Akiran paino nousi kuukauden tai kahden aikana noin kilon verran. Kylkiluut tuntuvat yhä, mutta koira on ehkä vähän turhan massava minun makuuni nykyisellään. Tämä toki on taas pieni ongelma, koska koira ei kuitenkaan ole ylipainoinen. Lähinnä nyt tärkeintä on, että Akira ei enää tästä enempää liho.

Pissaongelmat ovat lakanneet. Joitakin viikkoja ruokavalion vaihdoksen jälkeen tapahtui kaksi todella pientä pissavahinkoa, joista ainakin toista edelsi lähes maaninen luunkaluamissessio. Luun järsiminen sai Akiran todella janoiseksi ja runsasta juomista seurasi pieni pissanlirahdus. En itse tätä nähnyt, vaan kuulin asiasta Tommilta seuraavana päivänä. Myös toisen vahingon näki Tommi, en minä. Nyt emme ole enää antaneet luita iltaisin ja ongelmia ei ole enää ilmennyt. Jotain falskausta rakkopuolella ilmeisesti on, kun tuollaisia vahinkoja tapahtui. Erona aiempaan oli kuitenkin se, että näillä kahdella kerralla pissaa tuli vain ihan vähän, kun aiemmin Akiran koko rakko tyhjeni kerralla. Nyt edellisestä pissavahingosta on aikaa jo noin puolitoista kuukautta, ja Akira on ongelmitta pystynyt pidättelemään aika pitkiäkin aikoja. Tahallaanhan emme tietenkään pakota koiraa olemaan pissaamatta pitkiä aikoja, mutta joskus viikonloppuisin nukumme Akiran kanssa pitkään ja Akira jatkaa unia vielä meidän noustessa aamutoimiin. Akira uinuu rauhallisesti aina siihen asti, kun lähdemme ulos.

Viikko sitten veimme vihdoin ja viimein Akiran kontrollivirtsanäytteen eläinlääkärille. Tulokset olivat sellaiset kuin koiran voinnin perusteella oletinkin: ei tulehdusmuutoksia, ei struviittikiteitä. Jes, ehkä nämä terveysongelmat on nyt tältä erää selätetty! Ilmeisesti nykyinen ruokavalio myös pitää virtsan pH:n sopivana, kerran kiteitä ei enää ole, vaikka erityisruokavaliosta luovuttiinkin. Eläinlääkäri ilmoitti olleensa Royal Caniniin yhteydessä näistä meidän ruokavaliohavainnoistamme (ongelmia aiheuttanut ruoka oli RC:n kallista eläinlääkäreissä myytävää murkinaa), mutta sieltä ei ollut vielä toistaiseksi reagoitu mitenkään.

Yllä olevassa videossa näkyy Akiran kokema jännittävä hetki kotipihallamme, jonne pääsiäisen jälkeen oli pudonnut yksinäinen höyhen. Tämä tällaisena välipalana ja tuoreiden kuvien korvikkeena, olkaa hyvät!

Ilmoittauduimme Akiran kanssa kesäkaudelle myös rallytokon alkeiskurssille. Vähän jännittää, mutta ajattelin kuitenkin antaa tällekin mahdollisuuden. Ehkä rallytokossa omat kämmini eivät korostu yhtä voimakkaasti kuin agilityssa? Kouluttajana toimii Sonja, joka siis on tämän talvikauden ajan meitä ohjannut yhdessä Janin kanssa. Uskalsin ilmoittautua vasta juteltuani Sonjan kanssa ja vähän tarkkailtuani, millaisia reaktioita pohdiskeluni osallistumisestamme aiheuttaa hänessä.

Nyt meidän pitää sitten Akiran kanssa vain hinkata seuraaminen kohdilleen. Akirahan tarjoaa seuraamista (vieläpä varsin oikealla kohdalla, toki etäisyyttä vielä vähän haetaan) varsin innokkaasti lenkeillä. Palkkaan Akiraa milloin kävyillä, milloin lumipalloilla, milloin lapasilla ja milloin ihan vain pienellä painileikillä. Ilmeisesti nämä ovat riittäviä palkintoja, koska joskus Akira kulkee jatkuvasti vasemmalla sivullani kontaktia aktiivisesti ottaen. Joskus kun isäni käytti Akiraa lenkillä, hän oli ihan ihmeissään kun Akira jatkuvasti kulki hänen vierellään kontaktia ottaen. Äitini sentään oli tajunnut, että nyt taitaa olla kyse jostain koulutukseen liittyvästä jutusta. Lopulta Akira oli luovuttanut, ei ollut mies tajunnut, että noin hienosta toiminnasta pitäisi jotenkin palkita! Nyt siis pitäisi kehitellä tätä innostusta vähän eteenpäin ja liittää sitten käsky tähän. Meillä on aikaa reilut kolme viikkoa, joten katsotaan, mihin päästään!

Lisää jaakotusta

Tällä viikolla oli taas vähän parempi mieliala ennen ja jälkeen treenien ja myös treenien aikana. Sain ihan hyvin taas taottua itselleni päähän, että kentälle on mentävä avoimin mielin ja itseään ennalta lannistamatta. No okei, kun kuulin, että radalla pitää taas treenata jaakotusta, meinasin vähän hermostua, mutta onneksi en kuitenkaan. Itse rataa ei taaskaan handlattu, mutta jotain kivoja juttujakin tapahtui.

Radalla oli paljon pyöritystä ja toki minun piti taas kuivaharjoitella se moneen kertaan, että sain reitin painettua päähäni. Putken jälkeen, kolmosesteen eteen oli tarkotuksena tehdä jaakotus, jotta koira saataisiin tehokkaasti käännettyä heti hypyn jälkeen takaisin äsken mentyyn putkeen. (Videossa muuten näkyy itse suoritus kohdasta 00:30 alkaen.)

Hassua kyllä, meillä jaakotus meni ehkä kaikista parhaiten ekalla kerralla. Tein sen himpun verran myöhässä, minkä vuoksi Akira teki aika pitkän lenkin kääntyessään, mutta kääntyi hienosti kuitenkin. Katkaisin suorituksen siihen että sain heti palkattua sen. Sitten yritettiin hinkuttaa minun jaakotusta vähän paremmaksi, mikä oli ehkä virhe, sillä aloin ennakoida liiaksi ja se ilmeisesti näkyi myös kehonkielestäni, koska Akira alkoi kerta toisensa jälkeen kääntyä juuri ennen hyppyä esteeltä pois.

Sitten aloin myös käydä malttamattomaksi: en odottanut Akiraa kunnolla putkesta, vaan lähdin liian varhain jo etenemään kohti kolmosestettä ehtiäkseni tekemään jaakotuksen hyvin. Sitten eteninkin niin paljon koiran edellä, että jouduin pysähtymään juuri ennen hyppyä, mikä sitten pysäytti myös koiran. Pian aloin myös sekoilla palkkojen kanssa, kun ohjaaja käski ottaa palkan valmiiksi käteen.

Hinkutus oli liikaa (kuten oikeastaan jo ennalta arvasin, mutta päätin sitten kokeilla kuitenkin kun ohjaaja kannusti kokeilemaan) ja Akiran motivaatio jossain määrin lopahti. Akira myös alkoi seurata kättäni jotenkin liiaksi niin, että keskittyminen ei juurikaan sujunut. Teimme ratavuoromme lopuksi vain jotain yksinkertaista putki-hyppy-juttua, että saimme kuitenkin hyvän tsempin pääle.

Treenasimme myös keppejä ja keinua pitkästä aikaa. Niissä ei ole tapahtunut mitään erityistä. Keinulle laitettiin pöytä laskevan pään alapuolelle ja minulla oli avustaja hidastamassa keinun laskeutumista. Meni ihan nätisti. Kepeissä Akira taas tepsuttelee nätisti  ihan kivaa tepsutteluvauhtia, mutta ei nosta vauhtia sellaiseksi, että saisi haettua keppien oikeaa pujottelurytmiä.

Kokeilin muuten lelupalkkaa pitkästä aikaa tällä kertaa. Akira ampui kettuun kiinni mahdottomalla tarmolla ja kouluttaja olikin sitä mieltä, että meidän pitäisi kyllä ehdottomasti käyttää lelupalkkaa. Sitä voisi kyllä kokeilla, joskin pakko nyt tuoda esille, että tuon treenikerran aikana käytin kolmea eri lelua, kaksi ekaa lelua nimittäin menetti kiinnostavuutensa parin palkkauskerran jälkeen. Ehdin tästä huolimatta käyttää namivarastonikin tyhjiksi, mikä kertonee hyvin siitä, kuinka vähän aikaa sama lelupalkka jaksaa Akiraa kiinnostaa. Sen kiinnostavuusajan se tosin kiinnostaakin ihan mahdottomasti.

Juuri ennen radan keräämistä kävin Akiran kanssa kahden kesken vielä kokeilemassa ratatreeniä. Olin ilmeisesti tässä vaiheessa taas rennompi, ja niinpä jaakotus onnistui ja Akira lähti todella hienosti nelosesteelle. Sitten kuului jokin yllättävä ääni, joka häiritsi niin, että Akira pysähtyi. Teimme saman vielä toiseenkin kertaan ja nätisti meni. Sitten tein vaan jotain ihan satunnaisia putkiralleja ja muita ja huomasin, kuinka Akira alkoi todella innostua. Olipa hauska nähdä, kuinka Akira tuli viereeni odottamaan seuraavaa settiä tämän kuvan kaltainen innostunut ilme kasvoillaan. Kun saimme parit onnistuneet rallatukset tehtyä, vein Akiran äkkiä pois radalta, jotta sille jäisi yhtä positiivinen tsemppi päälle kuin minulle oli vihdoin jäänyt.

Viime postin tilityksen tunnelmista on siis onneksi päästy nyt yli ja päästään toivon mukaan jatkamaan taas fiksummissa merkeissä eteenpäin. Ainakin ihan kivalta näyttää! Meillä on enää kaksi treenikertaa jäljellä tuossa hallissa, sitten talvikausi on paketissa. Kesän treeniryhmiä ollaan juuri muodostamassa, joten kuviot toukokuusta alkaen eivät ole vielä tiedossa. Toivotaan, että meille löytyisi sopivan tasoinen porukka!

Pettymysten aikaa

Tuli nyt sitten taas pienoinen päivityskatko. Syy katkoon on ollut aika yksiselitteisesti voimakas turhautuminen. Haluaisin päivityksissäni kaikkien epäonnistumisten reflektoinnin sijaan hehkuttaa, kuinka kivasti etenemme kaikkien ongelmien jälkeen ja kuinka hienoa on huomata jatkuvasti oppivansa uutta. Näin ei kuitenkaan ole ollut, ja siksi innostukseni päivittää on lopahtanut täysin. Kiukkuisimmillani olen jopa meinannut poistaa koko blogin, koska "mitä sitä kuiten tällasta blogia pitämään, jos sinne saa jatkuvasti vaan kirjotella, kuinka surkeasti menee ja selitellä omia epäonnistumisia." Youtube-videotkin meinasivat lähteä poistoon tunteiden kuohuessa. Noh, nyt olo sentään on taas vähän parempi ja päivittäminenkin onnistuu taas.

Kuten yllä olevasta voi huomata, treenit eivät siis ole menneet kuten olisin toivonut. Ei voi sanoa, että olisimme menneet takapakkia esimerkiksi Akiran motivaation suhteen tai että Akiran käytöksessä olisi tapahtunut jotain radikaaleja muutoksia. Pikemminkin päinvastoin: Akira on ollut melko vauhdikkaana ja on selvästi alkanut koko ajan paremmin innostua radoista, esteistä ja yhdessä tekemisestä. Akiran toistonkestävyys on samaten hiljalleen parantunut, vaikka loistava se ei edelleenkään ole. Olen myös alkanut vähitellen luottaa siihen, että Akira pysyy radalla, enää ei siis tarvitse pelätä, että koira lähtisi nuuhkuttelemaan viereisille kentille tai säntäisi tutustumaan kentän reunalla odottaviin koiriin. Joskus kentän keinonurmen mystiset superjännittävät hajut vetävät Akiraa puoleensa, mutta noin muuten Akira on varsin hyvin kuulolla kentällä ollessamme ja suoritusten välillä kulkee kivasti vapaana lähelläni aktiivisesti ja oma-alotteisesti kontaktia ottaen, kuten edellisen päivityksen videostakin voi huomata. Miksi ihmeessä olen sitten ollut näin alamaissa treenaamisemme suhteen? Syitä on varmastikin monia.

Ensimmäinen syy on epäilemättä malttamattomuus. Minusta tuntuu, että olemme Akiran kanssa tehneet niin pitkään töitä perusasioiden kanssa ja keskittyneet iloitsemaan pienistä edistysaskeleista, että välillä hoppuilen liikaa. Koska olemme saaneet positiivista palautetta treenikavereilta Akiran motivaation ja sitä ilmentävän vauhdin paranemisesta, olen jotenkin erehtynyt ajattelemaan, että nyt me ollaan edistytty jotenkin mielettömän paljon. Myös satunnaiset onnistumiset ja meille totuttua pitempien pätkien yhtämittaiset suorittamiset ovat vahvistaneet tätä ajatusta. Olen jotenkin alkanut ajatella, että olemme kirineet muun ryhmän kiinni ja että meillä olisi mahdollisuus samanlaisiin suorituksiin kuin muulla porukalla. Tämä on kuitenkin vähän turhan hätiköity toive; meidän peruspohja (estevarmuus ja Akiran kyky suorittaa esteitä itsenäisesti, tavanomaisimmat ohjauskuviot, yleensäkin ohjaaminen) on niin heikko, että se asettaa paljon rajoituksia meidän treenaamiselle. Silti jotenkin menen radalle toivoen, että nyt me saataisiin aikaan nappisuoritus, ja sitten olen pettynyt, kun niin ei käykään kovasta yrittämisestä ja toivomisesta huolimatta.

Erityisen paljon minua on harmittanut juuri tuo käsittämättömän huono kykyni oppia ohjaamaan. Minusta tuntuu, että en ole paljoa edistynyt tässä asiassa, vaan junnaan paikallani. Heiluttelen käsiäni miten sattuu, juoksen minne sattuu, en osaa yhtään miettiä järkeviä reittejä ja virheilläni milloin pusken koiran pois linjaltaan, milloin taas annan vääriä signaaleja. En myöskään osaa mitenkään erityisen hyvin sisäistää minulle annettuja ohjeita ja mitä enemmän neuvoja saan, sitä enemmän alan sekoilla ihan tyhmissä jutuissa. Kahden ohjaajan antamat erilaiset vinkit myös sekoittavat päätäni, vaikka ne kaikki ovatkin epäilemättä hyviä, aiheellisia vinkkejä. En vain osaa vielä erottaa, milloin tulisi mennä minkäkin ohjeen mukaan ja niinpä sitten sovellan juuri vääriä vinkkejä juuri väärissä tilanteissa. Huomatessani, että en osaa ja en ole vieläkään oppinut jotain muille jo itsestään selvää asiaa turhaudun. Turhautuminen tietenkin saa aikaan epäonnistumisten kumuloitumisen, kun en enää keskity täysillä ja olen jo ikään kuin valmistautunut siihen, että emme voi onnistua. Äh, tämä on suorastaan loputon suo. Ei liene ihme, että epäonnistumme?

Olen jo aiemmin selitellyt huonoa ohjaustaitoani sillä, että ekat puoli vuotta meni meillä ihan täysin motivaatiota rakentaessa. Kun muut tekivät niitä kivoja kolmen esteen ratoja ja harjoittelivat siinä valssia, minä yritin tehdä kentällä olosta Akiralle mahdollisimman kivaa. Kun Akira suostui edes puolilaiskasti hyppäämään yhden esteen kettulelun perässä, minä laitoin isot bileet pystyyn ja vein sen jälkeen koiran autoon odottamaan seuraavaa vuoroa. Vähän toistoja, lyhyet treenikerrat, treeniaika täyttä hauskuutta oli meidän slogan tuon ekan puolen vuoden ajan. Minun perustreeni persjätöistä ja valsseista ja muista jäi kuivaharjoittelun varaan, kun koira ei ollut vielä siinä vaiheessa niihin kykenevä. Siinä vaiheessa kun koira alkoi hiljalleen kiinnostua radalla tehtävästä yhteistyöstä, oli radoilla jo paljon muutakin huomioitavaa kuin vain se, miten se valssi oikein tehdään. Pitää rytmittää oikein, ohjata koiraa irtoamaan, huomioida oman ohjauksen kokonaisvaltaisuus ja niin edespäin. Tämä onkin ollut minun mielestäni meille liian iso harppaus alkeistasolta jatkoryhmän yli suoraan möllitasolle. Joku muu toki olisi voinut tämänkin hoitaa tyylikkäästi kotiin, mutta minulta se ei nyt vain onnistu.

Tarpeeni positiiviselle palautteelle turhauttaa minua myös. Minun pitäisi itse löytää ilo ja realistinen suhtautumistapa tähän hommaan, eikä odottaa, että joku muu boostii egoani jatkuvasti. Jotenkin olen niin epävarma ja niin pelokas jatkon suhteen, että jokainen rakentava palaute tuntuu vain vahvistavan käsitystäni siitä, että minun tulisi luovuttaa, vaikka todellisuudessa tiedänkin, että vain palautteen kautta voi kehittyä paremmaksi. Pitäisihän minun tämä tietää jo ammattinikin puolesta! Taustalla vaikuttaa varmasti se, että olen kohta vuoden ajan skarpannut ja antanut aikaa meille molemmille ja pyrkinyt iloitsemaan jokaisesta minimaalisen pienestä edistysaskeleesta, kuten aiemmin sanoin. Jossain takaraivossa kuitenkin jyskyttää pelko siitä, että minun pitäisi tämän perusteella vain uskoa, että tämä ei ole meidän juttu. Vaikka oikeastihan etenkin Akira on edistynyt ja innostunut nyt tästä ja siksi luovuttaminen olisi todellisuudessa varsin typerää tässä vaiheessa. Mutta kun en haluaisi olla nöyrä ja kärsivällinen, haluaisin jo nauttia kovan tsemppaamisen ja pinnan venytyksen hedelmistä, tässä ja nyt!

Mietin nyt kiivaasti, miten jatkon suhteen tulisi toimia. Minusta tuntuu, että nykyinen ryhmä on liian edistynyt meille. Minä kaipaisin sitä perusjuttujen hinkuttamista, helppoja, lyhyitä ratoja ja nykyistä isompia onnistumisprosentteja. Minusta tuntuu, että nyt meidän (siis minun) onnistumisprosentti huitelee jossain 20-25 %:n tienoilla. Tämä on tietenkin kyrsiintyneen mieleni tuottama kriittinen laskelma. Minun ei tarvitsisi tähän väliin opetella yhtään enempää ohjauskuvioita ennen kuin hallitsen edelliset edes jotenkuten, nyt kun teen persjätöt ja muut ihan miten sattuu ja teen ihan perusohjauksen esteillekin suorastaan surkeasti. Haluaisin siis keskittyä niihin, enkä opetella milloin sylikäännöstä ja jaakotusta ja milloin mitäkin, kun minulla on muutenkin radalla aina niin paljon mielessä. Varsinkin nyt kun Akira on oikeasti saanut vauhtia, niin kaikki pienetkin ohjausvirheet johtavat helposti epäonnistumisiin ja siksi niitä pitäisi saada karsittua. Täydellistä ei toki voi odottaa varsinkaan näin vähäisellä harjoittelupohjalla, mutta varmuutta tarvittaisiin kuitenkin ehdottomasti lisää. Mutta paljon huomiota minulta vaatii juurikin se, että minun on oltava Akiraa edellä ja edettävä radalla vauhdikkaasti, jotta en jää jälkeen ja homma kosahda sen vuoksi. Jos joudun näiden juttujen lisäksi miettimään kaikkia uusia tekniikoita niin rupunen muistini kyllä tekee tenät.

Lyhyesti siis: lisää harjoitusta, helpompia harjoitteita ja realistisempaa suhtautumistapaa, niin homma helpottuu! Olen oikeasti joka kerta mennyt innolla treeneihin, ja siksi on ollut surkeaa, kun olen tullut sieltä takaisin mieli maassa. Toivotaan, että meille löytyy sopiva treeniryhmä, jossa saisimme tehdä niitä meille sopivan haastavia juttuja. On tylsää tehdä jatkuvasti helpotettuja harjotteita tai vain jotain pientä pätkää radasta, jota muut tahkoavat kokonaisena ja saavat sitten "lähes täydellistä"-tyyppisiä ilmauksia palautteena, kun meillä homma takkuaa sillä pikkupätkälläkin. Tavoitteena minulla ei edelleenkään ole päästä kisakentille, vaan haluaisin vain pitää kivaa yhdessä koiran kanssa. Huono suhteeni itseeni kuitenkin tekee tämän hankalaksi. Kunpa olisikin jokin oikotie onneen tämän asian suhteen! Noh, pitää vain jatkaa sen meille sopivan treenityylin ja -ryhmän etsimistä ja pitää koko homman ydin mielessä: tämä on minun ja Akiran yhteistä, kivaa aikaa ja kaikki muu on toissijaista. Kun nyt katson noita paria edellistä videotani, niin tuntuu suorastaan typerältä, että murehdin asioita. Me on päästy oikeasti paljon eteenpäin, en saisi unohtaa sitä.