Takaaleikkausta ekaa kertaa

Viime tiistaina treenattavana oli takaaleikkaus. Takaaleikkauksella on tarkoitus kertoa koiralle edessä olevasta käännöksestä. Koska meiltä (ja varsinkaan minulta) ei ehkä vielä voi odottaa täsmälleen oikeaa ajoitusta, minkä vuoksi seurauksena voisi helposti olla koiran kääntyminen pois nelosesteeltä, harjoittelu aloitettiin todella yksinkertaisesti. Koira lähetettiin suoraan eteenpäin hypylle (samalla saatiin hieman irtoamistreeniä), jonka takana oli odottamassa namilautanen. Kun koira lähti eteenpäin, ohjaaja teki takaaleikkauksen seuraavan hypyn taa. Koira kutsuttiin lautaselta hypyn yli ja palkattiin taas, minkä jälkeen jäljellä olivat enää putki ja hyppy.

Takaaleikkaus siis kolmos- ja nelosesteen välissä. Simppeli rata.

Teimme kaikki ratakerrat samalla tavoin ja se meni ihan ok. Tosin minusta tuntuu, että Akira olisi hyvin mennyt putkeen ja loppuun asti ilman namilautasen jälkeistä välipalkkaustakin, mutta näin toisaalta Akiralle on hyvä antaa vielä lisävahvistusta tähän hommaan. Irtoamisen kanssa ei ollut mitään ongelmaa, mikä oli iloinen yllätys. Videolta tosin näkyy, miten Akira viimeisellä toistolla tekee hassun pysähdyksen ennen kuin pomppuhyppää namilautasen edessä olevan esteen yli. Se oli ihan hyvä vinkki siitä, että enää ei kannattaisi ainakaan tehdä lisää toistoja tuon kyseisen ratakerran jälkeen.

Ratakertojen välissä kävimme tekemässä keppejä ja rengasta. Rengas menee hyvin, ei ongelmia! Kepeissä Akira menee tepsuttaen ohjureiden välissä. Jotenkin siihen hommaan pitäisi saada lisää vauhtia, että Akira löytäisi oikean pujottelurytmin. Jos tiedossa on vinkkejä tämän ongelman korjaamiseen niin niitä otetaan ilolla vastaan!

Tekisi mieli selitellä kaikkia videolla näkyviä tyhmiä tekemiäni juttuja, mutta päätin nyt sitten, että enpä tee niin. Minä tiedän, että virheitä on ja ne näkyy ja muut näkee ne selittelinpä eli en. Ei jaksa stressata enää!

Tärkeintä videolla ei minusta ole se, mitä itse radalla tapahtuu, se kun ei ole mitään ihmeellistä. Sen sijaan tykkään siitä, mitä sen jälkeen seuraa: Akira kipittää mukanani ja ottaa aktiivisesti kontaktia. Ihan parasta! <3 Ylipäätään pystyin jo hallilla liikkumaan paikasta toiseen irti olevan koiran kanssa, vaikka kuljettiin välillä todella läheltä muita koiria. Hauskaa oli, että kun Akiran kanssa siirryttiin radan vieressä treenaamaan keppien jälkeen rengasta, Akira meinasi itse lähteä vauhdilla radalle. Akira kuitenkin pysähtyi minun komentaessani sitä ja tuli kiltisti renkaan luo treenailemaan. Jotain edistystä tällä saralla on siis selvästi tapahtunut. :) Seuraavalla kerralla jätän pyykkinarukahvan kokonaan pois, se kun tuntuu yhä enemmän olevan vain ja ainoastaan tiellä.

..Jos muuten joku ihmettelee, miksi emäntä kävelee noin omituisesti, niin johtuu ilmeisesti kyykkytreeneissä reväytetystä lonkankoukistajasta. Kun jalkoja ei sitten voi trenata, niin pitää treenata muuta kroppaa senkin edestä. On sitten koko kroppa totaalijumissa tämän paketin seurauksena.

Shiba irti!

Shibaa pidetään yleisesti koirana, jonka irti pitämisen suhteen omistaja saa olla tarkkana. Monilla shiboilla on runsaasti metsästysviettiä, ja vapaana juokseva shiba saattaakin ampaista jäniksen tai oravan perään nopeammin kuin omistaja uskookaan. Toisaalta shibaryhmissä on myös paljon shibanomistajia, jotka kertovat koiransa olevan melko varma ja helppo irti pidettävä. Näkemyksiä riittää siis joka lähtöön. Yksilöllisyys korostuu tässä asiassa. Ajattelinkin nyt kirjoittaa, miten meidän vapaana olot sujuvat ja millaista pohjaa olemme tässä asiassa tehneet.

Akiran kanssa me aloimme heti ensimmäisestä päivästä lähtien tehdä töitä vapaana olon kanssa. Akira oli seitsemän viikkoa vanha kotiutuessaan meille, mutta siitäkin huolimatta niin rohkea, että sille ei tuottanut ongelmia lähteä yksinään tutkimaan kiinnostavalta vaikuttavia kukkasia ja roskia kymmenien, jopa sadan metrin päähän meistä. Tämä tuotti meille aika paljon päänvaivaa, sillä Akira saattoi kulkea nenänsä perässä useita minuutteja vilkaisematta ollenkaan, missä me olemme. Niinpä tähän seikkailemiseen ei pystynyt vaikuttamaan välittömästi jättämällä seuraamatta pentua. Pyrimme silti toimimaan niin, ettemme ikinä lähteneet mukaan Akiran seikkailuretkille, vaan pidimme huolta, että Akira ei joutunut vaaraan ympäriinsä ryntäillessään ja kutsuimme sen sopivan hetken tullen luoksemme.

Aina ajoittain piilouduimme Akiralta, jotta se kokisi pienen hätkäytyksen alkaessaan etsiä meitä katseellaan. Huomattuaan, ettei meitä näy missään, se lähti yleensä etsimään meitä juoksujalkaa. Ei kuitenkaan aina, mutta melko usein kuitenkin. Piiloutumisen hoidimme aina niin, että toinen meistä hivuttautui piilossa lähemmäs Akiraa, jotta pystyisimme kuitenkin varmistamaan, ettei tämä koulutushetki aiheuttaisi vaaratilanteita. Toinen sitten puolestaan lähti kävelemään pois päin koirasta tai jäi jonnekin helppoon piiloon odottamaan sitä. Saattoi olla naapureiden mielestä aika hupaisaa seurata, kuinka piilottelimme milloin varaston, milloin pensasaidan takana ja ikään kuin vakoilimme koiranpentua. Uskon kuitenkin, että näin toimimalla teimme ihan hyviä pohjia irti pitämiselle. Akira nimittäin alkoi ajan myötä huomata, että sen tulisi seurata meitä, sillä me emme lähtökohtaisesti seuraisi sitä. Akira pyrkiikin nykyään pitämään meitä silmällä, vaikka toki toisinan unohtuu nuuskuttelemaan vähän turhan pitkäksi aikaa ja turhan kauas.

Alusta asti Akiran kanssa tehtiin myös luoksetulotreeniä. Luoksetulosta tehtiin mahdollisimman kiva juttu leikkien ja herkkujen avulla. Yhä edelleen palkkaan Akiraa luoksetulosta kutsuttaessa ja satunnaisesti myös siitä, jos se tulee luo omasta tahdostaan. Palkkana voi toimia herkkujen lisäksi milloin käpyjen tai lumipallojen heittely, milloin puolestaan taas jokin yleinen hulluttelu. Palkka on minulla pääsääntöisesti piilossa (kuten muutenkin koulutettaessa, lukuun ottamatta niitä agilityjuttuja, joissa ensimmäiset suoritukset saadaan aikaan herkulla/lelulla houkuttelemalla), jotta koira ei oppisi tulemaan luo vain silloin, kun tarjolla oleva palkkio vaikuttaa kiinnostavammalta kuin vapaana juokseminen. Palkan pitää olla iloinen yllätys, jonka olemassaolosta koira ei voi ennalta tietää. 

Iloisia luoksetuloja

Silloin kun teimme lenkkejä myöhään yöllä tai aikaisin aamulla, treenasimme vapaana liikkumista myös lähialueilla. Akira pysyi ihan hyvin mukana ja näköpiirissä. Kerran tein virhearvion tienoon hiljaisuuden suhteen, ja Akira pääsi karkaamaan kahden tollerin luo. Akira yritti kutsua koiria innokkaasti leikkiin pomppien niiden ympärillä pylly pystyssä, mutta varsinkin toinen niistä vaikutti varsin tuohtuneelta tästä törkeästä henkilökohtaisen tilan loukkauksesta ja yritti siksi haukkuen ja hyökkäillen häätää Akiran pois luotaan. Olin varmaan häpeästä punainen jahdatessani leikkisää pentua ja pyydellessäni anteeksi koirien omistajalta, joka onnekseni suhtautui asiaan leppeästi. Muutoin olemme onnekseni välttyneet vastaavilta välikohtauksilta. Olen kuitenkin tyytyväinen tähän treenivaiheeseen, sillä sen tärkeänä tausta-ajatuksena oli saada koiralle aikaan ajatus, että vapaana juokseminen ei ole mikään erikoistilanne, jonka seurauksena koira lähtee villinä juoksemaan ympäriinsä. Kun vapaana olo on arkinen asia, koirakaan ei totaalisesti villiinny vapaaksi päästessään.

Lumikenkien vertailua taannoisella Lapin reissulla

Irtipitämistä helpottamaan opetimme Akiralle myös pantakäskyn. Akiralla oli tuohon aikaan käytössään itse ompelemani puolikiristävä panta, joka oli helppo pujottaa kaulaan. Naksuttimen avulla opetin Akiran pujottautumaan pantaan. Tämä helpotti kovasti koirapuistovierailuja ja toisaalta sai aikaan myös iloisia yllätyksiä, kun joskus karvanlähtöjen aikaan panta kävi liian väljäksi ja putosi koiran pään läpi maahan kesken lenkin. Näitä tilanteita kävi muutaman kerran ennen kuin vaihdoin varmuuden vuoksi pistolukkopantaan. Joka kerta tilanne meni suunnilleen samalla tavoin: Akira jäi hetken ajaksi hämilleen tuijottamaan huomatessaan pannan pudonneen ja juoksi sitten innokkaasti takaisin pantaan pantakäskyn kuullessaan. Sen jälkeen lenkki jatkui normaalisti. Varmasti tässä oli osuutta myös aiemmin selittämälläni vapaana olemisen arkisuudella; Akiralla ei ollut tarvetta ottaa iloa irti vapaudesta, vaan se pikemminkin näki tilaisuuden tarjota käyttäytymistä, joka tuottaa sille kivoja juttuja.

Jossain vaiheessa Akira alkoi liikkua yhä kauempana meistä ja kuunnella kutsujamme huonommin. Vaikka valitsinkin irtipitopaikat aina huolella, olin jatkuvasti stressaantunut, kun koira ei pinkonutkaan heti luo kun kutsuin sitä. Viimeinen pisara taisi olla, kun Akira kerran katosi pimeän aikaan. Pannasta roikkuneesta valosta huomasin, että koira oli pinkonut lenkkipolun läheisen tiheän metsikön läpi ja seikkaili läheisten omakotitalojen takapihoilla. Silloin päätin, että vapaana juokseminen saisi nyt toistaiseksi loppua, koska en enää pystynyt luottamaan koiraan. Vaikka Akiralla ei ollutkaan tapana karata tai juosta meitä karkuun kiinni laittamisen aikaan, vaan ainoastaan tehdä nuuhkuttelulenkkejä turhan kaukana meistä ja tulla viiveellä luo kutsuttaessa, en voinut lakata miettimästä, kuinka kauheaa olisi, jos sille tällaisen kierroksen aikana tapahtuisi jotain.

Tuon jälkeen Akira on ulkoillut vapaana vain koirapuistossa ja Lapin reissujemme aikaan. Kotonani vieraillessamme käytämme Akiraa aina metsälenkeillä, joiden aikana se saa juosta irti. Alussa se katoili niilläkin turhan pitkiksi ajoiksi. Nyt olen kuitenkin huomannut, että Akira on alkanut pysytellä taas lähempänä ja tulla luo heti kutsun kuullessaan. Koska tässä ei ole kyse siitä, että olisimme treenaamalla vahvistaneet tätä käytöstä tässä välissä, uskonkin, että kyseessä on ihan vain koiran aikuistuminen. Vaikka en aiemmin kokenut, että Akiralla olisi ollut mitenkään erityisen huomattava murrosikä, nyt kun ikää on tullut enemmän, alankin olla vakuuttunut, että tuo arviolta vuoden iässä ilmennyt korvien katoaminen ja halu seikkailla itsenäisesti olikin murrosiän tepposia. Toivon ainakin vakaasti niin, koska olisi huippua alkaa pitää Akiraa taas enemmän irti! Toisaalta kuitenkin selvää on, että Akira on alkujaankin ollut itsenäinen ja rohkea tutkimusmatkailija, kuten sen pentuajoistakin saattaa huomata. Tätä ei voi unohtaa, vaikka perustaitoja koiralle voidaankin opettaa.

Viimeisimmällä Lapin reissullamme koin monia mukavia hetkiä, kun Akira vapaana ollessaan totteli minua todella hyvin. Aiemminhan Akiralla on ollut tapana, että jos olemme liian lähellä luoksetulokutsun aikaan, se vain jää jököttämään paikalleen ja tuijottaa meitä tyyliin "mitä sinä oikein kutsut, tuu ite tänne!" Nyt kuitenkin Akira pinkoi luokseni kovalla spurtilla reilun kymmenen metrin päästäkin, antoi laittaa hihnan paikalleen ja jatkoi sitten tyytyväisenä lenkkiä kanssani. Yleisestikään meillä ei ollut mitään ongelmia vapaana olemisen kanssa. Ehkä me tästä vielä pääsemme luomaan uutta luottamuspohjaa vapaana pitämiselle! Luoksetulotreeniä ja suhteen vahvistamista, sitä se näin ainakin alkuun kaipaa.

Onko parempaa, kuin että koira juoksee kutsusta luo näin iloisen ilmeen kera?

Akiran ensimmäinen kokonainen rata

Viime viikolla oltiin Akiran kanssa Lapissa lomailemassa, eikä siten luonnollisesti päästy aksaamaan. Sen sijaan Akira sai nauttia päivittäisestä vapaana lenkkeilystä ja runsaasta lumimäärästä. Vapaana pitämisestä ajattelinkin kirjoittaa lähiaikoina oman postinsa. Tässä postissa nimittäin keskityn vain eilisiin agilitytreeneihin, jotka jättivät minut niin hyville mielin, että hyvä etten itkemään alkanut.

Eilisissä treeneissä siis päästiin tekemään meille tähän asti pisintä rataa. Akiran kanssahan me on aina tähän asti tehty vain lyhyitä pätkiä radoista, koska motivaation nostattamiseksi olen pyrkinyt palkkaamaan paljon ja minimoimaan virheiden mahdollisuuden. Pitempiä pätkiä kerralla tehdessä alan itsekin kämmiä helpommin, ja jos koira sen vuoksi toistuvasti joutuu hinkkaamaan jotain kohtaa tai jää jopa useamman kerran putkeen ilman palkkaa, niin motivaatio laskee. Akiran kanssa siihen ei ole varaa, ja siksi olenkin pyrkinyt maksimoimaan onnistumismahdollisuudet.

Rata oli 1. luokan kisarata, josta oli poistettu kepit ja kontaktiesteet. Käytännössä se siis sisälsi hyppyjä, putkia, pituushypyn, muurin ja renkaan. Pituutta, muuria ja rengasta ei ole vähään aikaan tehty, minkä vuoksi olisinkin mieluusti ottanut niistä jokaista kerran yksinään ennen rataa. Siihen ei nyt kuitenkaan ollut mahdollisuuksia, vaan jokainen koirakko meni suoraan tekemään kokonaista rataa.

Suuntaa antava piirros radasta. Ei kannata ottaa noita välimatkoja ja linjoja kovin tarkasti, minulla ei ole alkuperäistä ratapiirrosta enkä jaksa kävellä ja tarkistella etäisyyksiä.

Ensimmäinen ratakierros tehtiin niin kuin jokaisen koiran oma ohjaaja parhaaksi näki ja heti sen jälkeen oli seuraavan koirakon vuoro. Minulle on aina tarpeen jankata rataantutustumisessa rata läpi monta kertaa, jotta en niin jännittäisi ja osaisin ajoittaa ohjaukset oikein (tai edes vähän vähemmän päin pyllyä).

Kun sitten lähdettiin tekemään rataa eka kertaa, koin heti alkuun suunnattoman yllätyksen. Jätin Akiran ekan hypyn taa odottamaan lähtökäskyä, ja siellä Akira napotti tarkkaavaisena juuri niin kuin kuuluikin. Kun sitten hihkaisin "mennään", Akira lähti kuin tykin suusta ja hyppi yli kaikki kolme ekaa estettä ja meni vauhdikkaasti putkeen. Hyvä että ehdin seuraavan esteen taa kutsumaan Akiraa ja jatkamaan ohjausta. Sain juosta ihan täyttä vauhtia, jotta Akira ei pääsisi ohitseni. Siinä vauhdissa toki tein myös virheitä, ja Akira pääsi kiertämään pari hyppyä. Pääperiaatteena mulla kuitenkin oli, etten pysähdy tuollaisten virheiden vuoksi, jotta Akiran innostus ei lopahtaisi ja tulisi täysstoppia koko radan suorittamiselle.

Toisen kierroksen aluksi kouluttajamme antoi alkuun parit vinkit ja sovimme, että en tälläkään kerralla välittäisi mahdollisista virheistä. Tärkeintä olisi nyt saada taas lisää hyviä kokemuksia sekä minulle että koiralle. Toinen kerta meni vähän paremmin kuin eka paria tyhmää kämmiä lukuunottamatta, niistä kerron kohta lisää. Akira kiersi ekalla suorituskerralla (joka ei siis tässä videolla näy) renkaan, mutta toisella kerralla suoritti sen ihan oikein. Pituushypyn kiertäminen varmasti johtuu siitä, ettei sitä ole nyt tehty. Muuri onneksi onnistui molemmilla kerroilla. Ekan kerran lähtö oli todella hyvä, toisen kerran vähän hutaisten tehty.

Pyysin treenikaveriani Miraa kuvaamaan suorituksemme, vaikka se vähän ajatuksena minua ahdistikin. Ja voi, kuinka hyvä ajatus se olikaan! Videolta näkee kokonaisuuden, hauskat yksityiskohdat ja tietenkin myös kaikki omat ohjausvirheet (huono ohjaus toiselle putkelle eli seiskaesteelle; asettuminen kasiesteen sivulle, eikä taakse kuten pitäisi; kaikki oma hosuminen..). Tässä se video nyt on. Ehkä minun ei tarvitse kertoa muuta kuin että olipa kivaa!

Oon ihan superiloinen siitä, miten ollaan nyt ehkä sitten tosiaan kehitytty. Tähän mennessä me on Akiran kanssa tehty vain maksimissaan viiden esteen mittaisia pätkiä. Jos kyseessä on ollut pitempi rata, oon yleensä ottanut tyyliin yhdestä esteestä ylöspäin ketjuttamalla tuon neljän-viiden esteen pätkän. Palkkaa oon kuitenkin aina antanut muutaman esteen välein. Niinpä olikin suunnaton yllätys, että nyt meiltä onnistui kokonainen rata, kun sellaista ei ole ikinä ennen tehty. Käsittämättömän hyvä fiilis! Kivaa oli myös huomata, kuinka innostunut Akira oli. Se oli varmastikin kaikista tärkeintä! Saimme hyvää palautetta myös kouluttajaltamme, joka sanoi, että Akirahan voisi kohta vaikka käydä tempaisemassa jonkin mölliradan. Se on minusta vähän turhan optimistinen kommentti, mutta lämmitti kyllä mieltäni huomattavan paljon.

Tämä hehkutus voi tuntua järjettömältä tuohon itse suoritukseen nähden, mutta kun ei se vain ole ollut meille aiemmin itsestäänselvyys, että Akira innostuu ja että saadaan jotain aikaiseksi. Sillä nyt onkin niin mahtavaa, kun on edes jotain pientä kehitystä tapahtunut. JEEEE!