Akiran ensimmäinen kokonainen rata

Viime viikolla oltiin Akiran kanssa Lapissa lomailemassa, eikä siten luonnollisesti päästy aksaamaan. Sen sijaan Akira sai nauttia päivittäisestä vapaana lenkkeilystä ja runsaasta lumimäärästä. Vapaana pitämisestä ajattelinkin kirjoittaa lähiaikoina oman postinsa. Tässä postissa nimittäin keskityn vain eilisiin agilitytreeneihin, jotka jättivät minut niin hyville mielin, että hyvä etten itkemään alkanut.

Eilisissä treeneissä siis päästiin tekemään meille tähän asti pisintä rataa. Akiran kanssahan me on aina tähän asti tehty vain lyhyitä pätkiä radoista, koska motivaation nostattamiseksi olen pyrkinyt palkkaamaan paljon ja minimoimaan virheiden mahdollisuuden. Pitempiä pätkiä kerralla tehdessä alan itsekin kämmiä helpommin, ja jos koira sen vuoksi toistuvasti joutuu hinkkaamaan jotain kohtaa tai jää jopa useamman kerran putkeen ilman palkkaa, niin motivaatio laskee. Akiran kanssa siihen ei ole varaa, ja siksi olenkin pyrkinyt maksimoimaan onnistumismahdollisuudet.

Rata oli 1. luokan kisarata, josta oli poistettu kepit ja kontaktiesteet. Käytännössä se siis sisälsi hyppyjä, putkia, pituushypyn, muurin ja renkaan. Pituutta, muuria ja rengasta ei ole vähään aikaan tehty, minkä vuoksi olisinkin mieluusti ottanut niistä jokaista kerran yksinään ennen rataa. Siihen ei nyt kuitenkaan ollut mahdollisuuksia, vaan jokainen koirakko meni suoraan tekemään kokonaista rataa.

Suuntaa antava piirros radasta. Ei kannata ottaa noita välimatkoja ja linjoja kovin tarkasti, minulla ei ole alkuperäistä ratapiirrosta enkä jaksa kävellä ja tarkistella etäisyyksiä.

Ensimmäinen ratakierros tehtiin niin kuin jokaisen koiran oma ohjaaja parhaaksi näki ja heti sen jälkeen oli seuraavan koirakon vuoro. Minulle on aina tarpeen jankata rataantutustumisessa rata läpi monta kertaa, jotta en niin jännittäisi ja osaisin ajoittaa ohjaukset oikein (tai edes vähän vähemmän päin pyllyä).

Kun sitten lähdettiin tekemään rataa eka kertaa, koin heti alkuun suunnattoman yllätyksen. Jätin Akiran ekan hypyn taa odottamaan lähtökäskyä, ja siellä Akira napotti tarkkaavaisena juuri niin kuin kuuluikin. Kun sitten hihkaisin "mennään", Akira lähti kuin tykin suusta ja hyppi yli kaikki kolme ekaa estettä ja meni vauhdikkaasti putkeen. Hyvä että ehdin seuraavan esteen taa kutsumaan Akiraa ja jatkamaan ohjausta. Sain juosta ihan täyttä vauhtia, jotta Akira ei pääsisi ohitseni. Siinä vauhdissa toki tein myös virheitä, ja Akira pääsi kiertämään pari hyppyä. Pääperiaatteena mulla kuitenkin oli, etten pysähdy tuollaisten virheiden vuoksi, jotta Akiran innostus ei lopahtaisi ja tulisi täysstoppia koko radan suorittamiselle.

Toisen kierroksen aluksi kouluttajamme antoi alkuun parit vinkit ja sovimme, että en tälläkään kerralla välittäisi mahdollisista virheistä. Tärkeintä olisi nyt saada taas lisää hyviä kokemuksia sekä minulle että koiralle. Toinen kerta meni vähän paremmin kuin eka paria tyhmää kämmiä lukuunottamatta, niistä kerron kohta lisää. Akira kiersi ekalla suorituskerralla (joka ei siis tässä videolla näy) renkaan, mutta toisella kerralla suoritti sen ihan oikein. Pituushypyn kiertäminen varmasti johtuu siitä, ettei sitä ole nyt tehty. Muuri onneksi onnistui molemmilla kerroilla. Ekan kerran lähtö oli todella hyvä, toisen kerran vähän hutaisten tehty.

Pyysin treenikaveriani Miraa kuvaamaan suorituksemme, vaikka se vähän ajatuksena minua ahdistikin. Ja voi, kuinka hyvä ajatus se olikaan! Videolta näkee kokonaisuuden, hauskat yksityiskohdat ja tietenkin myös kaikki omat ohjausvirheet (huono ohjaus toiselle putkelle eli seiskaesteelle; asettuminen kasiesteen sivulle, eikä taakse kuten pitäisi; kaikki oma hosuminen..). Tässä se video nyt on. Ehkä minun ei tarvitse kertoa muuta kuin että olipa kivaa!

Oon ihan superiloinen siitä, miten ollaan nyt ehkä sitten tosiaan kehitytty. Tähän mennessä me on Akiran kanssa tehty vain maksimissaan viiden esteen mittaisia pätkiä. Jos kyseessä on ollut pitempi rata, oon yleensä ottanut tyyliin yhdestä esteestä ylöspäin ketjuttamalla tuon neljän-viiden esteen pätkän. Palkkaa oon kuitenkin aina antanut muutaman esteen välein. Niinpä olikin suunnaton yllätys, että nyt meiltä onnistui kokonainen rata, kun sellaista ei ole ikinä ennen tehty. Käsittämättömän hyvä fiilis! Kivaa oli myös huomata, kuinka innostunut Akira oli. Se oli varmastikin kaikista tärkeintä! Saimme hyvää palautetta myös kouluttajaltamme, joka sanoi, että Akirahan voisi kohta vaikka käydä tempaisemassa jonkin mölliradan. Se on minusta vähän turhan optimistinen kommentti, mutta lämmitti kyllä mieltäni huomattavan paljon.

Tämä hehkutus voi tuntua järjettömältä tuohon itse suoritukseen nähden, mutta kun ei se vain ole ollut meille aiemmin itsestäänselvyys, että Akira innostuu ja että saadaan jotain aikaiseksi. Sillä nyt onkin niin mahtavaa, kun on edes jotain pientä kehitystä tapahtunut. JEEEE!