Shiba irti!

Shibaa pidetään yleisesti koirana, jonka irti pitämisen suhteen omistaja saa olla tarkkana. Monilla shiboilla on runsaasti metsästysviettiä, ja vapaana juokseva shiba saattaakin ampaista jäniksen tai oravan perään nopeammin kuin omistaja uskookaan. Toisaalta shibaryhmissä on myös paljon shibanomistajia, jotka kertovat koiransa olevan melko varma ja helppo irti pidettävä. Näkemyksiä riittää siis joka lähtöön. Yksilöllisyys korostuu tässä asiassa. Ajattelinkin nyt kirjoittaa, miten meidän vapaana olot sujuvat ja millaista pohjaa olemme tässä asiassa tehneet.

Akiran kanssa me aloimme heti ensimmäisestä päivästä lähtien tehdä töitä vapaana olon kanssa. Akira oli seitsemän viikkoa vanha kotiutuessaan meille, mutta siitäkin huolimatta niin rohkea, että sille ei tuottanut ongelmia lähteä yksinään tutkimaan kiinnostavalta vaikuttavia kukkasia ja roskia kymmenien, jopa sadan metrin päähän meistä. Tämä tuotti meille aika paljon päänvaivaa, sillä Akira saattoi kulkea nenänsä perässä useita minuutteja vilkaisematta ollenkaan, missä me olemme. Niinpä tähän seikkailemiseen ei pystynyt vaikuttamaan välittömästi jättämällä seuraamatta pentua. Pyrimme silti toimimaan niin, ettemme ikinä lähteneet mukaan Akiran seikkailuretkille, vaan pidimme huolta, että Akira ei joutunut vaaraan ympäriinsä ryntäillessään ja kutsuimme sen sopivan hetken tullen luoksemme.

Aina ajoittain piilouduimme Akiralta, jotta se kokisi pienen hätkäytyksen alkaessaan etsiä meitä katseellaan. Huomattuaan, ettei meitä näy missään, se lähti yleensä etsimään meitä juoksujalkaa. Ei kuitenkaan aina, mutta melko usein kuitenkin. Piiloutumisen hoidimme aina niin, että toinen meistä hivuttautui piilossa lähemmäs Akiraa, jotta pystyisimme kuitenkin varmistamaan, ettei tämä koulutushetki aiheuttaisi vaaratilanteita. Toinen sitten puolestaan lähti kävelemään pois päin koirasta tai jäi jonnekin helppoon piiloon odottamaan sitä. Saattoi olla naapureiden mielestä aika hupaisaa seurata, kuinka piilottelimme milloin varaston, milloin pensasaidan takana ja ikään kuin vakoilimme koiranpentua. Uskon kuitenkin, että näin toimimalla teimme ihan hyviä pohjia irti pitämiselle. Akira nimittäin alkoi ajan myötä huomata, että sen tulisi seurata meitä, sillä me emme lähtökohtaisesti seuraisi sitä. Akira pyrkiikin nykyään pitämään meitä silmällä, vaikka toki toisinan unohtuu nuuskuttelemaan vähän turhan pitkäksi aikaa ja turhan kauas.

Alusta asti Akiran kanssa tehtiin myös luoksetulotreeniä. Luoksetulosta tehtiin mahdollisimman kiva juttu leikkien ja herkkujen avulla. Yhä edelleen palkkaan Akiraa luoksetulosta kutsuttaessa ja satunnaisesti myös siitä, jos se tulee luo omasta tahdostaan. Palkkana voi toimia herkkujen lisäksi milloin käpyjen tai lumipallojen heittely, milloin puolestaan taas jokin yleinen hulluttelu. Palkka on minulla pääsääntöisesti piilossa (kuten muutenkin koulutettaessa, lukuun ottamatta niitä agilityjuttuja, joissa ensimmäiset suoritukset saadaan aikaan herkulla/lelulla houkuttelemalla), jotta koira ei oppisi tulemaan luo vain silloin, kun tarjolla oleva palkkio vaikuttaa kiinnostavammalta kuin vapaana juokseminen. Palkan pitää olla iloinen yllätys, jonka olemassaolosta koira ei voi ennalta tietää. 

Iloisia luoksetuloja

Silloin kun teimme lenkkejä myöhään yöllä tai aikaisin aamulla, treenasimme vapaana liikkumista myös lähialueilla. Akira pysyi ihan hyvin mukana ja näköpiirissä. Kerran tein virhearvion tienoon hiljaisuuden suhteen, ja Akira pääsi karkaamaan kahden tollerin luo. Akira yritti kutsua koiria innokkaasti leikkiin pomppien niiden ympärillä pylly pystyssä, mutta varsinkin toinen niistä vaikutti varsin tuohtuneelta tästä törkeästä henkilökohtaisen tilan loukkauksesta ja yritti siksi haukkuen ja hyökkäillen häätää Akiran pois luotaan. Olin varmaan häpeästä punainen jahdatessani leikkisää pentua ja pyydellessäni anteeksi koirien omistajalta, joka onnekseni suhtautui asiaan leppeästi. Muutoin olemme onnekseni välttyneet vastaavilta välikohtauksilta. Olen kuitenkin tyytyväinen tähän treenivaiheeseen, sillä sen tärkeänä tausta-ajatuksena oli saada koiralle aikaan ajatus, että vapaana juokseminen ei ole mikään erikoistilanne, jonka seurauksena koira lähtee villinä juoksemaan ympäriinsä. Kun vapaana olo on arkinen asia, koirakaan ei totaalisesti villiinny vapaaksi päästessään.

Lumikenkien vertailua taannoisella Lapin reissulla

Irtipitämistä helpottamaan opetimme Akiralle myös pantakäskyn. Akiralla oli tuohon aikaan käytössään itse ompelemani puolikiristävä panta, joka oli helppo pujottaa kaulaan. Naksuttimen avulla opetin Akiran pujottautumaan pantaan. Tämä helpotti kovasti koirapuistovierailuja ja toisaalta sai aikaan myös iloisia yllätyksiä, kun joskus karvanlähtöjen aikaan panta kävi liian väljäksi ja putosi koiran pään läpi maahan kesken lenkin. Näitä tilanteita kävi muutaman kerran ennen kuin vaihdoin varmuuden vuoksi pistolukkopantaan. Joka kerta tilanne meni suunnilleen samalla tavoin: Akira jäi hetken ajaksi hämilleen tuijottamaan huomatessaan pannan pudonneen ja juoksi sitten innokkaasti takaisin pantaan pantakäskyn kuullessaan. Sen jälkeen lenkki jatkui normaalisti. Varmasti tässä oli osuutta myös aiemmin selittämälläni vapaana olemisen arkisuudella; Akiralla ei ollut tarvetta ottaa iloa irti vapaudesta, vaan se pikemminkin näki tilaisuuden tarjota käyttäytymistä, joka tuottaa sille kivoja juttuja.

Jossain vaiheessa Akira alkoi liikkua yhä kauempana meistä ja kuunnella kutsujamme huonommin. Vaikka valitsinkin irtipitopaikat aina huolella, olin jatkuvasti stressaantunut, kun koira ei pinkonutkaan heti luo kun kutsuin sitä. Viimeinen pisara taisi olla, kun Akira kerran katosi pimeän aikaan. Pannasta roikkuneesta valosta huomasin, että koira oli pinkonut lenkkipolun läheisen tiheän metsikön läpi ja seikkaili läheisten omakotitalojen takapihoilla. Silloin päätin, että vapaana juokseminen saisi nyt toistaiseksi loppua, koska en enää pystynyt luottamaan koiraan. Vaikka Akiralla ei ollutkaan tapana karata tai juosta meitä karkuun kiinni laittamisen aikaan, vaan ainoastaan tehdä nuuhkuttelulenkkejä turhan kaukana meistä ja tulla viiveellä luo kutsuttaessa, en voinut lakata miettimästä, kuinka kauheaa olisi, jos sille tällaisen kierroksen aikana tapahtuisi jotain.

Tuon jälkeen Akira on ulkoillut vapaana vain koirapuistossa ja Lapin reissujemme aikaan. Kotonani vieraillessamme käytämme Akiraa aina metsälenkeillä, joiden aikana se saa juosta irti. Alussa se katoili niilläkin turhan pitkiksi ajoiksi. Nyt olen kuitenkin huomannut, että Akira on alkanut pysytellä taas lähempänä ja tulla luo heti kutsun kuullessaan. Koska tässä ei ole kyse siitä, että olisimme treenaamalla vahvistaneet tätä käytöstä tässä välissä, uskonkin, että kyseessä on ihan vain koiran aikuistuminen. Vaikka en aiemmin kokenut, että Akiralla olisi ollut mitenkään erityisen huomattava murrosikä, nyt kun ikää on tullut enemmän, alankin olla vakuuttunut, että tuo arviolta vuoden iässä ilmennyt korvien katoaminen ja halu seikkailla itsenäisesti olikin murrosiän tepposia. Toivon ainakin vakaasti niin, koska olisi huippua alkaa pitää Akiraa taas enemmän irti! Toisaalta kuitenkin selvää on, että Akira on alkujaankin ollut itsenäinen ja rohkea tutkimusmatkailija, kuten sen pentuajoistakin saattaa huomata. Tätä ei voi unohtaa, vaikka perustaitoja koiralle voidaankin opettaa.

Viimeisimmällä Lapin reissullamme koin monia mukavia hetkiä, kun Akira vapaana ollessaan totteli minua todella hyvin. Aiemminhan Akiralla on ollut tapana, että jos olemme liian lähellä luoksetulokutsun aikaan, se vain jää jököttämään paikalleen ja tuijottaa meitä tyyliin "mitä sinä oikein kutsut, tuu ite tänne!" Nyt kuitenkin Akira pinkoi luokseni kovalla spurtilla reilun kymmenen metrin päästäkin, antoi laittaa hihnan paikalleen ja jatkoi sitten tyytyväisenä lenkkiä kanssani. Yleisestikään meillä ei ollut mitään ongelmia vapaana olemisen kanssa. Ehkä me tästä vielä pääsemme luomaan uutta luottamuspohjaa vapaana pitämiselle! Luoksetulotreeniä ja suhteen vahvistamista, sitä se näin ainakin alkuun kaipaa.

Onko parempaa, kuin että koira juoksee kutsusta luo näin iloisen ilmeen kera?