Pissankarkailu

Kylläpä onkin taas pitkä aika vierähtänyt siitä, kun viimeksi olen kirjoitellut. Syyt ovat samat kuin ennenkin: työkiireet ja niistä johtuva vapaa-ajan väsymys ja aikaansaamattomuus. Vuodenvaihteesta lähtien tilanne on helpottanut, mutta en kuitenkaan ole saanut kirjoitettua, koska on ollut niin paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Aloitan nyt terveysasiasta, koska se on vaatinut aika paljon huomiotamme.

Kuten joskus aiemmin kerroin, Akiralla on ollut ongelmia jatkuvien virtsatie- ja eturauhastulehdusten kanssa. Tulehdukset uusivat välittömästi kun antibioottikuuri loppui. Oireena olivat aina vain virtsankarkailu unen aikana ja alapään nuoleminen, muuten koiran käytöksestä ei pystynyt päättelemään, että se olisi kipeä. Jossain vaiheessa struviittikiteitä oli todella runsaasti virtsanäytteessä ja kerran niitä oli myös vaikka varsinaisia tulehdusmuutoksia ei näkynyt. Kokeeksi aloitettiin struviittikiteitä vähentävät nappulat, jotka maistuivatkin Akiralle todella hyvin.

Akiran virtsarakko ja eturauhanen ultrattiin syksyn aikana kahdesti, minkä lisäksi eturauhanen tunnusteltiin ties montako kertaa ja aina se oli ärtyneen oloinen ja kipeä. Ilmeisesti se aiheutti myös ongelmia ulostamisen kanssa, koska usein kakkaamisen jälkeen Akira jäi tuijottelemaan takapuoltaan. Tämän tosin tajusin vasta myöhemmin. Virtsanäytteitä kiikutettiin eläinlääkärille monen monta kertaa, milloin tulehduksen toteamiseksi ja milloin taas antibioottikuurin toimimisen varmistamiseksi.

Joulukuussa sitten päätimme, että nyt tämä saa loppua. Akiralla oli taas tulehdus päällä ja eläinlääkäri oli jo aiemmin nostanut esille mahdollisuuden, että tulehduskierre voitaisiin katkaista kastroinnilla. Tietysti hieman harmitti, koska minun silmääni Akira on komea poika ja sillä on hyvä luonne. Kuitenkin tuo tulehdusalttius oli sen verran merkittävä asia, että mielestäni se jo sulki Akiran pois jalostuskäytöstä, vaikka periytyvyydstä ei olekaan varmuutta. Tulehduksille ei löydetty mitään erityistä syytä, vaan Akiralla vain oli jonkinlainen alttius niille, ne olivat sisäsyntyisiä. Niinpä päätimme, että Akira kastroidaan vuoden alussa.

2.1. Akira meni leikkuupöydälle, ja minulla pelotti. Akiralla oli heti aamun ensimmäinen aika, jotta sitten päivän aikana voisin olla yhteydessä eläinlääkäriin ihan normiaukiolojen puitteissa, jos jotain tarvetta ilmenisi. Maria Pohjolainen leikkasi Akiran, ja operaatio meni ongelmitta. Samaan syssyyn otimme myös viralliset terveystutkimukset ja parit epäviralliset selkäkuvat, jotta tietäisin agilityn olevan rakenteen puolesta turvallinen harrastus meille. Tulokset olivat onneksi hyvät: selkä terve, lonkat B/B, kyynärät 0/0 ja polvet 0/0.

Leikkauspäivä oli kokonaisuudessaan kauhea. Alussa Akira oli tietenkin niin tokkurassa, että se ei käyttäytynyt kuin se koira, jonka me tunnemme. Akira ei katsonut silmiin ja vaikutti kivuliaalta. Jossain vaiheessa Akira aloitti uikuttamisen, ja sitä seurasikin sitten monta tuntia. Huoli vaivasi mielen, vaikka tiesimme piippaamisen kuuluvan asiaan. Akira ei enää nykyään normaalisti uikuta, shibakiljuntaakaan emme ole kuulleet enää kuin ehkä kerran vuoden sisään, ja muutenkin Akiran ääntely on tavallisesta koirasta poikkeavaa. Soittelinkin eläinlääkärille useampaan otteeseen, ja onneksi saimme antaa särkylääkettä jo saman päivän aikana.

Ensimmäinen ulkoilu ei sujunut ihan nappiin. Akira oli yrittänyt haistella maata, jolloin kauluri oli tökännyt maahan ja Akira oli päättänyt, ettei liiku enää ollenkaan. Lopulta Tommi kantoi Akiran sisälle, koska koira oli vain jämähtänyt paikalleen. Illemmalla homma kuitenkin onneksi sujui paremmin: Akira haisteli eikä enää hermostunut kaulurista, vaikka se jatkuvasti ottikin vastaan lumikasoihin. Jossain vaiheessa Akira tuntui kehittävän oman kauluriin liittyvän leikkinsäkin, koira nimittäin tuntui suorastaan tahallaan kauhovan kauluriin lunta, jota se sitten nopealla pään heilautuksella heitti ympäriinsä. Tätä puuhaa se sitten jatkoi koko sen viikon, kun kauluri oli päässä. Se kirvoitti meillekin monet naurut.

Akira oppi viikon aikana kulkemaan kaulurin kanssa varsin taitavasti. Vaikka kauluri välillä tuntui ottavan hermoon, koira kuitenkin tyytyi kohtaloonsa. Pidimme kauluria koko ajan siksi, että alapää kiinnosti Akiraa myös lenkeillä. Se saattoi kesken tepsuttamisen heittäytyä maahan ja yrittää päästä kiinni tikkeihin. Niinpä kauluri olikin paikallaan koko viikon putkeen. Haava parani hyvin, vaikka kovat pakkasetkin iskivät välillä päälle ja minua alkoi huolettaa se, kuinka kauan voisimme kerrallaan ulkoilla.

Menimme oikeastaan alusta asti Akiran voinnin mukaan, emme siis tehneet mitään seisoskelu-ulkoiluja, vaan kävimme kävelemässä ihan rauhassa. Akira iltahepuloi jo leikkauspäivän jälkeisen päivän iltana, enkä sitä rajoittanut. Vapaana juoksemista, koirapuistoilua ja agilityn hyppytreenejä kuitenkin välttelimme vajaan neljän viikon ajan kaiken varalta. Agilityssa kävimme parin viikon jälkeen tekemässä rauhallisia juttuja, kuten keppitreeniä ohjureiden avulla ja myöhemmin pientä putkirallia. Viimeisenä viikkona ennen normaaliin arkeen paluuta teimme ratatreeniä ilman rimoja. Koirassa olisi riittänyt virtaa vaikka muille jakaa, mutta piti vähän yrittää hillitä kuitenkin.

Suureksi harmiksemme virtsankarkailua ilmeni uudelleen alle viikon kuluttua leikkauksesta. Ajattelimme, että tulehduksia aiheuttanut hormonitoiminta ei varmastikaan ole vielä laantunut, joten ajattelimme seurata tilannetta. Pissankarkailua ilmeni uudelleen vajaan viikon kuluttua. Otimme yhteyttä eläinlääkäriin ja veimme taas virtsanäytteen. Näyte oli puhdas, tulehduskierre oli siis saatu vihdoin katkaistua. Akiralle määrättiin Propalin-lääkitys, jotta saataisiin testattua, oliko ongelma taustalla virtsarakon lihaksistoon liittyvä. Pissavahinkoja kuitenkin alkoi tulla uudelleen ja uudelleen, minkä lisäksi Akira myös tuntui hankaavan kuonoaan aina silloin tällöin.

Eläinlääkäri oli virtsankarkailusta hämillään ja aikoi konsultoida muita eläinlääkäreitä vaivan tiimoilta laajemminkin. Kaiken huippuna oli, kun eräänä yönä Akira pissasi matolle isot pissat, minkä jälkeen työpäivän aikana vahinko oli tullut sisälle kahdesti. Tämä ei ollut lainkaan tyypillistä koiralle, jolla oli ollut selvästi sisäsiisteyskäsitys olemassa jo sen kotiutuessa 7 viikon ikäisenä. Googlettelin vaivaa ja huoli kasvoi yhä isommaksi. Munuaisvaivat, kasvaimet ja diabetes nousivat esille erinäisissä yhteyksissä. Kuitenkaan näidenkään oireet eivät täysin vastanneet meidän tilannettamme.

Jossain vaiheessa aloin miettiä, että vaiva voisi liittyä ruokaan. Kiteiden liuottamiseen tarkoitetut nappulat (joita olimme jatkaneet, koska eläinlääkärin mukaan se olisi ihan vain hyväksi) laittavat koiran juomaan enemmän, jotta virtsan määrä kasvaa ja virtsa laimenee. Minusta tuntui, että aina kun Akira oli syönyt, se joi ihan tolkuttoman paljon. Huomasinkin, että silloin kun Akira pissasi vuorokauden sisällä sisälle kolmesti, oli se ensin illalla saanut pienen annoksen ruokaa ja aamulla isomman satsin.

Kokeeksi lopetin nappuloiden antamisen, annoin sen sijasta lihaa ja samalla seurasin juodun veden määrää. Vesimäärä putosi todella pieneksi ja vahingot loppuivat. Jotenkin minä lakkasin itsekin  pelkäämästä vahinkoja. Ehkä se johtui siitä, että koira tuntui jotenkin levollisemmalta, se ei enää jatkuvasti vaihtanut nukkumispaikkaansa eikä muutenkaan häärännyt niin paljoa. Ilmoitin eläinlääkärille havainnoistani ja hän kallistui samoihin käsityksiin kanssani: erityisnappulat pois, lääkitys pois ja normiruokaa tilalle. Lääkäri kertoi, että konsultoinnin perusteella hän oli jo ollut aikeissa suositella virtsateiden varjoainekuvausta, mutta luopui nyt tästä. Hän ainoastaan nyt kehotti meitä seuraamaan virtsan pH-arvoa kiteiden varalta ja tuomaan kontrollivirtsanäytteen esimerkiksi kuukauden kuluttua. Hän aikoi myös olla yhteydessä ruuan valmistajaan tämän tapauksen tiimoilta. Mitä luultavimminhan struviittikiteet liittyivät aiemmin ihan vain tulehdukseen, sillä yhtä kertaa lukuunottamatta ne katosivat aina antibioottikuurien myötä. En siis ole niistä itsessään huolissani, vaikka hyvä toki on niidenkin suhteen pysyä kartalla tilanteen kehittymisen suhteen.

Pissavahinkoja ei nyt ole ollut kohta kahteen viikkoon. Lisäksi kuonon hankaaminen loppui, joten sekin oli ilmeisesti seurausta jollekin ruuan ainesosalle herkistymisestä. Vielä ei kannata tuulettaa, mutta uskon kyllä, että nyt ollaan matkalla kohti parempaa. Tilasin Akiralle oman ruokavalio-ohjeistuksen koirien ravitsemusneuvojalta, jotta pääsemme kokonaan irti nappuloista. Barffaukseen en lähde, koska en pidä sitä oikeasti luonnollisena ruokintamallina (missä luonnossa susien ja koirien ravinto sisältää 60 % luuta?), vaan sen sijaan kokoamme jonkin turvallisemman ja terveellisemmän ruokavalion, joka sisältää eri ravintoaineita oikeassa suhteessa. Myös ravitsemusneuvoja uskoi, että vaiva oli seurausta nappuloista. Kun koiran rakko on täynnä, se yksinkertaisesti on täynnä, ja silloin ei siihen ei mahdu enempää. Erityisnappulat saivat aikaan sen että rakko täyttyi huomattavan nopeasti (koska Akira halusi tyypillisesti syödä ruokansa myöhään illalla/yöllä ja joi sen jälkeen desitolkulla vettä) ja pissa saattoi siis tulla vaikka yöllä kolme-neljä tuntia edellisen ulkoilukerran jälkeen. Voi vain kuvitella, kuinka epämukava tunne Akiralla on noina hetkinä ollut.

Kaikkiaan tämä kaikki hoitaminen on tuottanut aikamoisen laskupinon puolen vuoden aikana. Tämä onkin juuri syy siihen, miksi itsekin ajattelen, että kovin vähävaraisen ei kannata lemmikkiä ottaa. Eläinlääkärilaskut kasvavat helposti isoiksi varsinkin jos vaiva ei hoidu kertakäynnillä. Onni on, että If on korvannut kaikki kastrointia myöten mukisematta, muuten maksettava kokonaissumma olisi meilläkin ollut jo nelinumeroinen.  Ei voi olla kuin tyytyväinen siihen, että otimme Akiralle vakuutuksen silloin aikanaan! Tällä hetkellä kun vakuutus on jo osoittautunut kannattavaksi investoinniksi omavastuista huolimatta. Toivotaan, että nyt olisi eläinlääkärikäynnit hoidettu taas vähäksi aikaa eteenpäin ja Akira pääsisi nukkumaan yönsä rauhassa ja välttyisimme tältä jatkuvalta pyykkäys- ja siivousrumbalta. Pidetään peukut pystyssä!