Lyhyt tiivistys viime kuukausien treeneistä

Akiran kanssa treenaamisessa on ehtinyt tapahtua yhtä jos toistakin näin reilun kolmen kuukauden kuluessa. Olen oppinut vähän hallitsemaan jännitystäni ja Akiran motivaatio tuntuu kasvaneen. Treeneissä on tehty monenlaista: on ollut haastavampia, minun aivot solmuun laittavia treenejä ja sitten taasen sellaisia kivoja, onnistumisen elämyksiä tarjonneita harjoituskertoja. Emme edelleenkään tee kuin pieniä, muutamista esteistä koostuvia pätkiä, vaikka muu porukka vetääkin jo pitempää rataa. Pieniä edistysaskelia on ollut havaittavissa etenkin sen suhteen, että Akira alkaa olla koko ajan keskittyneempi itse treeniin ja muut koirat eivät enää kiinnosta kovinkaan paljoa. Iloinen ja innostunut shibavirnekin pilkahtelee aina ajoittain, joten jotain on tullut tehtyä oikein!

Tärkeintä meille on, että kaikki mitä tehdään, onnistuu ja saadaan siten Akiran (ja minun) motivaatio pidettyä kohdillaan. Välillä tulee epäonnistumisia ja välillä mietin, että ei meistä vain ole tähän. Jos ei muuten, niin sen vuoksi, että välillä jännitän niin paljon, että koko homma kaatuu siihen, etten pysty jännitykseltäni omaksumaan ohjeita enkä soveltamaan käytäntöön sitä, mikä minulle on teoriassa täysin selvää. Tämä nyt oli hieman skeptisesti sanottu, ei meillä ihan päin pyllyä vakiona mene. Olen vain välillä turhautunut itseni kanssa, koska tiedän täsmälleen, miten pitäisi tehdä mutta en vain saa sitä toteutettua. Huomattavaa edistymistä tässäkin on kuitenkin jo tapahtunut, sillä pystyn jo aina ajoittain korjaamaan toimintaani palautteen perusteella ja yleinen jatkuva jännitys on muuttunut vain ajoittain esiin puskevaksi.

 

Eräällä taannoisella treenikerralla kävi sellainen sattuma, että naapurikentältä alettiin antaa ohjeita kesken suoritukseni. Häkellyin tästä aivan täysin, koska en ollut mitenkään varautunut siihen, että joku muu kuin oma ohjaaja alkaisi sanella, mitä tulisi tehdä. Ehkä eniten siinä häiritsi se, että silloin minulle valkeni, että emme ole Akiran kanssa näkymättömiä. Olin jo monta kuukautta tolkuttanut itselleni, että ei kellään muulla kiinnosta meidän treenit eikä siksi tarvitse hävetä, vaikka hommat menisikin pieleen. Nyt tämä käsitys kuitenkin romuttui. Minulla on jatkuvasti mielessä niin monta "pitäisi sitä pitäisi tätä pitäisi pitäisi pitäisi"-juttua, että en pysty ottamaan vastaan ohjeita kuin yhdeltä ihmiseltä kerrallaan. Pasmat menikin tästä ihan sekaisin ja niinpä lopulta hermostuin, kun ohjeistaja seurasi meitä häkille ja jatkoi ohjeistamistaan samalla todeten, että me ei selvästikään edistytty. Tarkoitus hänellä oli hyvä samoin kuin itse ohje, tilanne vain ei ollut sopiva, koska haastava harjoitus sai minut jo muutenkin jännittyneeksi. Onneksi aikuiset ihmiset pystyvät selvittämään nämä asiat keskenään ja lopulta minulle jäi asiasta ihan hyvä mieli ja tietty myös hyviä vinkkejä muistiin. Ehkä jonain päivänä pystyn oikeasti ottamaan vinkkejä vastaan ja sopeuttamaan ne käytäntöön lennosta, vielä se ei minulta onnistu.

Viime viikon treenikerta oli kaikista kivoin pitkään aikaan. Rata oli jotain tämän tyyppistä (ihan täysin varmaksi en muista), ja me teimme sitä Akiran kanssa useissa pienissä pätkissä. Radan oli tarkoitus olla helppo, koska edellisviikkojen haastavat radat olivat latistaneet yhden jos toisenkin mielialaa. 

Viime tiistain rata hataran muistin pohjalta piirrettynä.
Huom! Mittasuhteet eivät varmastikaan kohdillaan.

Pätkiminen toimi todella hyvin, sillä oikeastaan kaikki toistot onnistuivat ja Akira tuntui olevan innolla mukana. Samalla koin myös pienen ihmeen: pystyin pitämään Akiraa irti ja Akira seurasi vapaana minua kiltisti minne tahansa sen kutsuinkin. En ole vielä ennen tällaista tehnyt, joten tämä oli suuri harppaus meille molemmille. Aina aiemmin olen siirtänyt Akiran paikasta toiseen pannasta tai pantaan virittämäni ohuen, lyhyen pyykkipoikanarun avulla, koska Akira on helposti alkanut ihmettelemään muilta kentiltä kuuluvaa haukkua/nuuskuttelemaan maasta herkkuja/jumiutunut miettimään ties mitä ja olen pelännyt, että se saattaisi lähteä tutkiskelemaan paikkoja liian kauas.

Olen lähiaikoina erityisen paljon palkkaillut Akiraa kaikesta mukana liikkumisesta, ja se nyt selvästi alkaa kantaa hedelmää. Akira jopa lähti pois maahan asetetulta namilautasen ja sen päälle viriteltyjen nakinpalojen luota suupieliään lipoen, tassutteli kiltisti kanssani muutaman esteen taa ja teki sitten kaiken mitä siltä haluttiin juuri niinkuin kuuluikin. Minun ei tarvinut muuta kuin kutsua koiraa ja se lähti iloisena mukaani! Olen todella iloinen tästä kehityksestä. Ehkä voin luopua pannastakin jossain vaiheessa. Tällä hetkellä vain tyydyn riemuitsemaan, kun koira lähtee kontaktia ottaen omasta tahdosta mukaani. Jotain on tehty oikein!

Radan loppusuoralla Akira sai hyvin vauhtia alleen ja pinkoikin kovaa kyytiä namilautasen luo maaliin. Akiralla alkaa vauhtia löytyä todella hyvin aina ajoittain, mikä on mielestäni todella kiva havaita. Pituutta ei ole tehty sitten kesän, mutta kivasti sekin lähti sujumaan. Treenasin omatoimisesti myös muuria ja Akira oli niin kuin ei olisi ikinä sen suorittamista epäröinytkään. Eteen irtoaminenkin onnistui hyvin namilautasen kanssa. Kun rata oli kerätty pois, käytiin Akiran kanssa vielä revittelemässä ja leikkimässä kentällä. Akira oli vapaana ja pysytteli koko ajan mukana. Voi että olin mielissäni, että viimein pystyimme tekemään niin! Tämä treeni oli tosiaan kokonaisuudessaan meille tarpeen, sillä nyt olen itse taas intoa ja luottamusta täynnä. Vielä me suoritetaan kokonainen rata, kunhan en vain hoppuile sen suhteen liiaksi, vaan maltan tehdä riittävät pohjat.

Agilitykentän ulkopuolella ollaan taas otettu pitkästä aikaa etsimisleikit käyttöön ja alettu myös naksutella erinäisiä pieniä temppuja. Akira on innoissaan päästessään työskentelemään, joten eiköhän tästä hyvä tule, kunhan vaan muistan pitää tämän päivittäisrutiineissa. Tällä hetkellä työn alla on käteen kohdistaminen (toimi jopa agilitykentällä Akiran ollessa vapaana!) ja jalan yli hyppääminen. Näistä voin raportoida erikseen, jos hommat edistyvät toivottuun tapaan. Kuvituksena tässä jutussa on kuvia joulun ajan Lapin reissulta. Kuten kuvista huomaa, Akiraa pystyi hyvin pitämään vapaana, koska se noudatti kiltisti luoksetulokutsuja. Jes!