Ajatuksia tulevaisuudestamme agilityn saralla

Agilitytreeneistä kirjoittaminen on nyt jäänyt odottamaan parempaa hetkeä. Nyt kun vihdoin ehtisin kirjoittaa, en enää muistakaan edes viime viikon rataa. No, ensi kerralla lupaan päivittää ratapiirrosten kera!

Olemme siis käyneet nyt kesäkaudellakin Akiran kanssa säännöllisesti agilitytreeneissä alkukesän paria reissupoissaoloa lukuunottamatta. Muistan, kun ensimmäisten ulkokenttätreenien jälkeen olin ihan mielissäni Akiran innosta ja vauhdista. Sittemmin tilanne on muuttunut: Akiran on ollut vaikea keskittyä (toki häiriötekijöitä on välillä ollut varsin paljonkin, minkä vuoksi osalla kerroista keskittymisvaikeudet ovat olleet vähintäänkin ymmärrettäviä) ja vauhti on lässähtänyt.

Yhtenä syynä Akiran hitaudelle olen nähnyt lämpimämmät kelit. Akiran lämmönsietokyky on minusta ylipäätään aika heikko, minkä voi nähdä esimerkiksi siinä, että jo tyyliin +16 asteen kävelylenkeillä Akira alkaa läähättää hieman. Vaikka tämä kesä on ollut kerrassaan surkea säidensä puolesta, niin jotenkin hassusti ne lämpimät hetket ovat sattuneet keskiviikoille meidän treenien aikoihin. Niinpä kun minun ja Akiran ratavuoro on tullut, Akira on ollut jo valmiiksi lötkönä ja kuumissaan. Ei hyvä pohja vauhdikkaalle toiminnalle.

Yleensäkin olen nyt hiljalleen alkanut taipua hyväksymään sen, että agility vain ei ole meidän juttu. Olen antanut Akiralle nyt reilun vuoden aikaa kerätä innostusta lajia kohtaan, mutta sitä lopullista syttymistä ei ole vain tapahtunut. Keväällähän tosiaan oli jo merkkejä tästä, mutta nyt ne ovat taas hiljalleen kadonneet. Akira kyllä mieluusti rallattelee menemään ja välillä tosiaan on ihan tohinoissaan menossa mukana, mutta välillä taas ei voisi vähempää kiinnostaa. Tämä siis siitä huolimatta, että olemme yhdessä kouluttajan kanssa panostaneet siihen, että toistomäärät pidetään pieninä ja hankalia kohtia ei hinkuteta, vaan Akiralla monenlaisia kämmejä katsotaan läpi sormien. Tämä kaikki mielestäni osoittaa, että agility ei vain ole meidän juttu.

Rallytokon alkeiskurssin aikana tämä asia hahmottui minulle entistäkin selvemmin. Akira nimittäin jaksoi keskittyä rallytokossa paljon paremmin ja jopa työskenteli määrätietoisesti yhteistyössä kanssani. Olen ollut suorastaan yllättynyt siitä, millaisia vinkeitä tämän lajin treeneissä koirasta on tullut esille. Etenkin naksuttimen käyttö on taas näyttänyt voimansa: naksuttimen kanssa treenattaessa Akira on jotenkin paljon skarpimpi ja aktiivisempi kuin ilman naksutinta. Toistoja voi tehdä huomattavan paljon (tietenkin joudun toppuuttelemaan itseäni ja harjoittelemaan taas sitä, että treenit lopetetaan ennen kuin koiran innostus lopahtaa) ja Akira yrittää tarjota erilaisia toimintoja, jos kerralla ei menekään oikein.

Agilitytreeneissäkin olen käyttänyt naksutinta muutamia kertoja. Tässä taannoin harjoittelimme taas kentän reunalla juoksukontaktien pohjaksi kehykseen hakeutumista naksuttimen avulla. Pääsimme tässä asiassa todella hyvin eteenpäin ja Akira suorastaan innostui, kun lähetin sen kehikkoon juoksuvauhdista. Tässä juuri on se ero tyypiltään erilaisten treenien välillä: Akira tekee innoissaan työtä yksittäisten suoritusten ja liikkeiden parissa, mutta sitten kun niitä ketjutetaan peräkkäin, innostus alkaa lopahtaa. Syitä on varmaan aika monia. Ensinnäkin jo moneen kertaan selitettyjen alkuaikojen ongelmien vuoksi Akira joutui hyppäämään ratojen pituuksissa turhan nopeasti eteenpäin. Vaikka olen pyrkinyt käyttämään palkkaa kesken ratojen ja siten osittamaan ratoja muutamien esteiden mittaisiksi pätkiksi, ehkä olemme silti edenneet yhdestä esteestä liian nopeasti useampien esteiden sarjoihin. Lisäksi tämä varmasti ainakin osittain kytkeytyy omaan kämmäilyyni: kun kyseessä on rata eikä yksittäinen suoritus, alan minä tehdä ohjausvirheitä. Pyrin aina peittämään virheeni koiralta ja palkkaamaan sen, jos se esimerkiksi menee ohi esteestä ja syynä on huono ohjaus. En kiellä radalla enkä muutenkaan anna syytä negatiivisiin mielleyhtymiin. Sanoisinkin, että tässä on paljon tehty koiran yksilöllisten ominaisuuksien huomioimiseksi. Silti treenit ovat olleet viime viikkoina todella tahmaisia.

Nyt sitten olen hyväksynyt ajatuksen, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä emme enää hae talvikauden agilityryhmään. Tämän harrastuksen pitäisi tuoda mukavia kokemuksia koiralle ja toki myös minulle itselleni, ja nyt ne ovat jääneet varsin vähäisiksi. En ole enää ollut stressaantunut enkä lähtenyt treeneistä pahoilla mielin, joten siinä suhteessa on toki menty eteenpäin. Olen siis lähinnä levollisin mielin todennut asioiden todellisen tilan: agility ei ole meille se paras yhdessä harrastamisen muoto ja se siitä. Päätös lopettamisesta on ollut lähinnä helpottava, eikä se ole siten saanut minua tuntemaan itseäni luovuttajaksi. Olen ajatellut, että kun kesäkausi loppuu, voimme keskittyä rallytokoon. Siinä kun yhdessä tekemisen meininki on eri tasolla. Toki olen myös pitänyt tiettyä varasuunnitelmaa takataskussa. Olen ajatellut, että jos talvikaudella treenataan eri hallissa kuin viimeksi ja kausimaksu on sitä myötä huomattavan paljon edullisempi, voimme käydä treenailemassa satunnaisesti kaikkea rentoa. Tai ehkä voisimme mennä jonnekin vapaavuorolle treenailemaan ihan omia juttuja, en tiedä. Nähtäväksi jää, miten lopulta käy, mutta nyt tunnelmat ovat nämä.

Rallytokoa olemme Akiran kanssa treenailleet kotioloissa satunnaisesti. Ja voi minkä valaistumisen koinkaan, kun kaivoin kosketuskepin esiin jostain laatikon pohjalta! Ei tarvittu kuin pari toistoa välineen mieleenpalauttamiseksi koiralle ja sitten sitä pystyikin käyttämään osana liikkeiden treenaamista. Jännä huomata, kuinka niihin maahanmenon tekniikkatreenit, eteen tulemiset kuin käännöksetkin on jotenkin paljon helpomman tuntuista treenata kosketuskeppia käyttäen kuin namipala kädessä. Näissä merkeissä me siis jatkamme kotitreenejä ja katsomme, paljastuisiko tämä siksi meidän omaksi lajiksemme.