Startti rallytokon maailmaan

Eilen oli rallytokon alkeiskurssin ensimmäinen kerta. Minulla meinasi ennakkoon jännittää sen verran, että hyvä etten perunut ilmoittautumistani. Huomasin nimittäin osallistujalistasta, että mukana on tokoa pitkään harrastaneita koirakoita ja siksi minulla alkoi mietityttää, kuinka motivoivaa kurssilla käymisestä tulisi. Erityisen paljon tähän vaikutti se, että meillä ei Akiran kanssa seuraaminen ole vielä mitenkään täydellisesti hallussa. Oikeastaan, se on vasta alkutaipaleella. Kerron tästä myöhemmin enemmän. Onneksi en perunut ilmoittautumistamme, nimittäin tuo ensimmäinen kerta vaikuttikin tosi kivalta!

Perehdyimme ensimmäisellä kerralla rallytokon sääntöihin ja käytänteisiin yleisellä tasolla ja harjoittelimme muutamia eri kylttejä. Olin jo ennalta hieman tutustunut niin sääntöihin kuin kyltteihinkin ja katsonut hieman rallytoko-videoita Youtubesta. Tältä pohjalta oli helppo aloittaa treenaaminen. Harjoittelussa näin ensimmäisellä kerralla olivat seuraavat neljä eri kylttiä.

Kyltit Rally-Tokoyhdistys ry:n verkkosivuilta

Seuraaminen on meillä tosiaan sillä tasolla, että Akira kulkee pitkiäkin matkoja oikealla seuraamiskohdalla namilla imuttaessa ja namia voi ajoittain myös nostaa irti koiran kuonosta. Lenkeillä Akira tarjoaa seuraamista aktiivisesti: hakeutuu vasemmalle sivulle, ottaa kontaktia ja jos ei saa kuin kehun palkakseen, yrittää etsiä oikeaa kohtaa edempää tai lähempää. Akira siis tekee näin ihan omasta aloitteestaan, vaikka emme olisi treenanneet mitään muuta lenkin aikana. Olen palkannut Akiraa tästä innokkuudesta milloin leikkimällä vetoleikkiä hanskalla, milloin heittelemällä käpyjä tai lumipalloja ja milloin aloittamalla pienen painileikin. Olen myös tähän omatoimiseuraamiseen yhdistänyt hieman käskysanaa sanomalla seuraa-käskyn ja kehumalla koiraa sen jälkeen. Olen hieman jo kasvattanut käskyn ja kehun välistä aikaa. Parasta on se, että tarjotessaan seuraamista Akiralla on yleensä kasvoillaan innokas, iloinen ilme. <3 Paljon meillä on siis tähän asiaan vielä kehitettävää, mutta nyt minulla on motivaatiota jatkaa sen aktiivisempaa treenaamista, aiemmin kun sitä ei juurikaan ollut.

Koska seuraaminen on meillä tosiaan tuolla tasolla kuin on, minulla vähän jännitti ennalta, että osaamisemme ei olisi riittävää rallytokon aloittamiseksi. Olin onnekseni kuitenkin väärässä, sillä ainakin minulle namilla imuttaminen tuntui aika luontevalta tavalta alkaa opetella noita uusia liikkeitä. Ekalla kerralla Akira oli ihmeissään käännöksestä, koska emme ole sellaisia noissa meidän alkeistason seuraamisharjoituksissa tehneet. Sen jälkeen koira kuitenkin tajusi homman idean ja osa käännöksistä meni mielestäni jopa hyvin. Akira jaksoi keskittyä itse hommaan mainiosti, vaikka ympäristön ajoittain isotkin häiriötekijät muutamia kertoja katkaisivat suorituksen. Jotenkin minusta huomasi, että koira selvästi oli nyt motivoitunut työskentelemään yhdessä kanssani. Ihan huippua!

Käytin Akiran pari kertaa autossa lepäilemässä, jotta en innostuttuani treenauttaisi sitä liikaa näin heti alkuun. Lopuksi sitten tehtiin pieni rata, joka koostui noiden neljän kyltin lisäksi lähdöstä ja maalista. Oli hauska tehdä rata ilman sen kummempia suorituspaineita ja ilman kiirettä. Juuri tällaista me kaipaamme! Jännitys saa minulta usein aivot ihan totaalilukkoon ja agilityssa tämä aiheuttaa ymmärrettävästi ongelmia, sillä tarkka ohjaaminen ei oikein kulje yhtä matkaa katkeilevan ajatuksen kanssa. Oli siis todella huippua, että nyt pienet ajatuskatkot eivät rikkoneet koko suoritusta, vaan saimme silti paljon onnistumisen elämyksiä aikaiseksi.

Käytin aika hassua tuplapalkkaa näissä treeneissä. Imutuksessahan helpointa on, kun pystyy käyttämään pientä namia, jonka saa helposti kätkettyä sormien sisään piiloon. Lihapulla motivoi Akiraa hyvin, mutta halusin vielä lisätä sen innostusta, joten kun suoritus saatiin tehtyä ja Akira sai havittelemansa pienen lihapullan, nakkasin sille heti perään myös lelun. Akiran kiinnostus samaa lelua kohtaan säilyi koko treenien ajan ja myös viretaso oli mielestäni hyvä, sillä Akira jaksoi aktiivisesti yrittää ja jopa parantaa suoritustaan treenien aikana. Namin etuna siis on sen käyttö apukeinona liikkeen harjoittelussa imuttamisen kautta, lelu puolestaan oli koiran motivaation kasvattamiseksi. Pitemmän päälle tällainen kaksoispalkkaus ei ehkä ole kovin toimiva ajatus, joten jos jollakulla on jotain ideaa tähän, niin saa ehdottomasti kertoa minullekin!

Treenien jälkeen Akiralta oli aivan veto pois. Ilmeisesti tuollainen opettelu onkin uuvuttavampaa kuin oletin. Pitää siis ehdottomasti treenailla noita muitakin perusasioita taas uudella innolla, kun ne tosiaan toimivat näin hyvin koiraa väsyttävänä aktivointina. Toki minulle oli tuttu tieto, että aivojen käyttö uuvuttaa koiraa tehokkaasti, mutta en ajatellut namin perässä tassuttelun olevan niin aktiivista aivojen käyttämistä, että se toimi samalla tapaa väsyttävästi.

Seuraavat treenit ovat vasta kahden viikon kuluttua, joten saadaan tähän väliin hyvin aikaa harjoitella seuraamista, noita käännöksiä ja esimerkiksi eteen tulemista. Eteen tuleminenhan meillä oli joskus aikanaan harjoittelussa, mutta sitten motivaationi lopahti, kun tajusin, että tokon tarkka hinkkaaminen ei ehkä sovellu meille. Onneksi minulla on kuitenkin Tie tottelevaisuusvalioksi -kirja hyllyssä, joten siitä saamme varmasti apuja moniin noihin liikkeisiin. Jee, olen ihan innoissani nyt tästä jutusta! Keskiviikkona sitten onkin taas agilitytreenit, nekin tuolla samaisella ulkokentällä. Vähän jännittää, miten irtiolo siellä sujuu, mutta en jaksa ottaa vielä isompaa stressiä aiheesta, Akira kun yleisesti on nykyään treenipaikoilla suuntautunut hyvin itse treenaamiseen ympäristön sijaan.

**
Tässä samassa yhteydessä ajattelin kertoa vähän myös erään perusasian etenemisestä, nimittäin Akiran hihnakäytöksestä. Akiran hihnakäytös on yleisellä tasolla ollut ihan hyvää: Akira ei tavallisesti vedä, paitsi esimerkiksi koirapuistoa/tuttua kaverikoiraa/muuta äärimmäisen kiinnostavaa kohdetta lähestyttäessä ja satunnaisesti halutessaan kakalle/pissalle jonnekin etäämmälle metsään, tällöinkin veto lakkaa nopeasti kun huomaa, ettei saavuta sillä mitään; ei rähise tai piippaa muille koirille tai ihmisille eikä muutenkaan ole aiheuttanut meille mitään maata mullistavia ongelmia lenkeillä. Akira osaa tavallisesti kulkea hyvin omaa puolta tiestä eikä pyri sinkoilemaan reunasta toiseen. Joskus harvoin se yrittää kyllä, mutta luopuu heti yrityksestä kun huomaa, ettei sellainen onnistu.

En ole pitänyt mielekkäänä sitä, että koiran tulisi kulkea vierelläni koko lenkin ajan. Lenkille mennään mielestäni siksi, että koira saisi haistella, katsella ja kuulostella ympäristönsä tapahtumia, ei siis pelkästään siksi, että koiran on saatava tehdä tarpeensa. Pelkkä vierellä kulkeminen ei anna tähän mahdollisuuksia ja mielestäni siihen liittyy erilaisia ongelmakohtia noin yleensäkin. Lyhyesti sanottuna, mielestäni ei ole mitään järkeä siinä, että koiralta yritetään kaikkien muiden rajoitteiden lisäksi kieltää mahdollisuus tutkia ympäristöä nuuhkimalla siellä olevia hajuja tai katselemalla, mitä siellä tapahtuu. Niinpä Akira saakin kulkea fleksin (kyllä, fleksin) päässä pitkällä hihnalla aina silloin, kun muita koiria tai liikennettä ei ole lähietäisyydellä. Akira saa kulkea edelläni, sivullani tai takanani. Aika usein Akira kulkee takanani, mutta se taitaa johtua enimmäkseen siitä, että se haluaisi jäädä haistelemaan jotain kiinnostavaa hajua pidemmäksi aikaa kuin itse pidän mielekkäänä. Ja kuten sanottua, Akira ei ikinä saa kulkea tien eri reunaa kuin minä, joten emme virittele fleksin hihnan avulla vaarallisia ansalankoja muille kulkijoille. Kun pyöräilijä, jalankulkija tai toinen koirakko lähestyy meitä, otan Akiran vierelleni, jotta kohtaamistilanne on varmasti turvallinen kaikkien kannalta. En siis itse näe mitään erityisempiä ongelmia nykyisissä käytänteissä, sillä pidän huolta niin koiran kuin ympäristönkin turvallisuudesta ja samalla annan koiralle mahdollisuuden toteuttaa luontaisia tarpeitaan tiettyjen rajojen puitteissa.

Ongelmana meillä on ollut se, että Akira haluaisi niin kovasti tutustua muihin koiriin. Jossain vaiheessa Akira kulki muiden ohi pääsääntöisesti kahdella jalalla pomppien, kun ei millään meinannut pysyä pöksyissään potentiaalisia leikkikavereita kohdatessaan. Tietenkin tämän ongelman juuret ovat omaa syytämme: halusimme panostaa sosiaalistamiseen Akiran ollessa pentu, koska shibaurosten yleinen ongelma on, että ne eivät tahdo sietää muita uroksia. Vaikka fiksua olisi ollut tehdä rutiinit luvallisia tutustumistilanteita varten (koirakon ohittaminen ensin rauhassa, katsekontakti ja sen jälkeen luvan saamisen jälkeen vasta pääsy koirakavereiden luo), emme näin malttaneet tehdä, vaan Akira pääsi tutustumaan muihin välillä aika vallattomallakin käytöksellä.

Nyt tilanne on toinen: Akira ohittaa valtaosan muista koirista rauhallisesti vierelläni löysässä hihnassa kulkien, vaikka joskus joku erityisen kiinnostava koira saattaakin kirvoittaa myös tasajalkapomppuja. Tähän on päästy pienin askelin. Ensinnäkin, aloin ottaa Akiran vierelleni, lukita fleksin lyhyimpään asentoon ja pyrkiä silti kulkemaan hihna löysällä. Jos Akira yrittää kiriä edelleni, pysäytän sen etenemisen lempeästi, en siis nyppien tai riuhtoen, vaan pikemminkin kevyesti taaksepäin vetäen, jotta kuljemme taas vierekkäin. Kehun Akiraa rauhallisesti vierelläni kulkemisesta, vaikka se katsoisikin toista koiraa kiinnostuneena. Jos Akira ponnaa pystyyn, pidän huolen, että se ei kuitenkaan pääse toisen koiran luo, vaan jatkamme matkaa tilanteesta riippumatta. Kehun Akiraa aina, kun se kulkee eteenpäin rauhallisesti eikä jää tuijottelemaan toisen perään. Rauhallisuudesta palkitsen myös viemällä Akiran heti kehun jälkeen toisen koiran hajujäljelle, mikä onkin tuntunut olevan varsin toimiva palkka. Näin en tee kuitenkaan silloin, jos Akira yrittää sinne itse syöksähtää, vaan sinne siirtymisen pitää tapahtua aina minun aloitteestani, kun olen tarkistanut siirtymisen turvallisuuden. Tällä tavoin treenaamalla olemme tosiaan päässet jo pitkälle, ja jatkuvasti tunnutaan edistyvän. Jee, Akira! :)