Pettymysten aikaa

Tuli nyt sitten taas pienoinen päivityskatko. Syy katkoon on ollut aika yksiselitteisesti voimakas turhautuminen. Haluaisin päivityksissäni kaikkien epäonnistumisten reflektoinnin sijaan hehkuttaa, kuinka kivasti etenemme kaikkien ongelmien jälkeen ja kuinka hienoa on huomata jatkuvasti oppivansa uutta. Näin ei kuitenkaan ole ollut, ja siksi innostukseni päivittää on lopahtanut täysin. Kiukkuisimmillani olen jopa meinannut poistaa koko blogin, koska "mitä sitä kuiten tällasta blogia pitämään, jos sinne saa jatkuvasti vaan kirjotella, kuinka surkeasti menee ja selitellä omia epäonnistumisia." Youtube-videotkin meinasivat lähteä poistoon tunteiden kuohuessa. Noh, nyt olo sentään on taas vähän parempi ja päivittäminenkin onnistuu taas.

Kuten yllä olevasta voi huomata, treenit eivät siis ole menneet kuten olisin toivonut. Ei voi sanoa, että olisimme menneet takapakkia esimerkiksi Akiran motivaation suhteen tai että Akiran käytöksessä olisi tapahtunut jotain radikaaleja muutoksia. Pikemminkin päinvastoin: Akira on ollut melko vauhdikkaana ja on selvästi alkanut koko ajan paremmin innostua radoista, esteistä ja yhdessä tekemisestä. Akiran toistonkestävyys on samaten hiljalleen parantunut, vaikka loistava se ei edelleenkään ole. Olen myös alkanut vähitellen luottaa siihen, että Akira pysyy radalla, enää ei siis tarvitse pelätä, että koira lähtisi nuuhkuttelemaan viereisille kentille tai säntäisi tutustumaan kentän reunalla odottaviin koiriin. Joskus kentän keinonurmen mystiset superjännittävät hajut vetävät Akiraa puoleensa, mutta noin muuten Akira on varsin hyvin kuulolla kentällä ollessamme ja suoritusten välillä kulkee kivasti vapaana lähelläni aktiivisesti ja oma-alotteisesti kontaktia ottaen, kuten edellisen päivityksen videostakin voi huomata. Miksi ihmeessä olen sitten ollut näin alamaissa treenaamisemme suhteen? Syitä on varmastikin monia.

Ensimmäinen syy on epäilemättä malttamattomuus. Minusta tuntuu, että olemme Akiran kanssa tehneet niin pitkään töitä perusasioiden kanssa ja keskittyneet iloitsemaan pienistä edistysaskeleista, että välillä hoppuilen liikaa. Koska olemme saaneet positiivista palautetta treenikavereilta Akiran motivaation ja sitä ilmentävän vauhdin paranemisesta, olen jotenkin erehtynyt ajattelemaan, että nyt me ollaan edistytty jotenkin mielettömän paljon. Myös satunnaiset onnistumiset ja meille totuttua pitempien pätkien yhtämittaiset suorittamiset ovat vahvistaneet tätä ajatusta. Olen jotenkin alkanut ajatella, että olemme kirineet muun ryhmän kiinni ja että meillä olisi mahdollisuus samanlaisiin suorituksiin kuin muulla porukalla. Tämä on kuitenkin vähän turhan hätiköity toive; meidän peruspohja (estevarmuus ja Akiran kyky suorittaa esteitä itsenäisesti, tavanomaisimmat ohjauskuviot, yleensäkin ohjaaminen) on niin heikko, että se asettaa paljon rajoituksia meidän treenaamiselle. Silti jotenkin menen radalle toivoen, että nyt me saataisiin aikaan nappisuoritus, ja sitten olen pettynyt, kun niin ei käykään kovasta yrittämisestä ja toivomisesta huolimatta.

Erityisen paljon minua on harmittanut juuri tuo käsittämättömän huono kykyni oppia ohjaamaan. Minusta tuntuu, että en ole paljoa edistynyt tässä asiassa, vaan junnaan paikallani. Heiluttelen käsiäni miten sattuu, juoksen minne sattuu, en osaa yhtään miettiä järkeviä reittejä ja virheilläni milloin pusken koiran pois linjaltaan, milloin taas annan vääriä signaaleja. En myöskään osaa mitenkään erityisen hyvin sisäistää minulle annettuja ohjeita ja mitä enemmän neuvoja saan, sitä enemmän alan sekoilla ihan tyhmissä jutuissa. Kahden ohjaajan antamat erilaiset vinkit myös sekoittavat päätäni, vaikka ne kaikki ovatkin epäilemättä hyviä, aiheellisia vinkkejä. En vain osaa vielä erottaa, milloin tulisi mennä minkäkin ohjeen mukaan ja niinpä sitten sovellan juuri vääriä vinkkejä juuri väärissä tilanteissa. Huomatessani, että en osaa ja en ole vieläkään oppinut jotain muille jo itsestään selvää asiaa turhaudun. Turhautuminen tietenkin saa aikaan epäonnistumisten kumuloitumisen, kun en enää keskity täysillä ja olen jo ikään kuin valmistautunut siihen, että emme voi onnistua. Äh, tämä on suorastaan loputon suo. Ei liene ihme, että epäonnistumme?

Olen jo aiemmin selitellyt huonoa ohjaustaitoani sillä, että ekat puoli vuotta meni meillä ihan täysin motivaatiota rakentaessa. Kun muut tekivät niitä kivoja kolmen esteen ratoja ja harjoittelivat siinä valssia, minä yritin tehdä kentällä olosta Akiralle mahdollisimman kivaa. Kun Akira suostui edes puolilaiskasti hyppäämään yhden esteen kettulelun perässä, minä laitoin isot bileet pystyyn ja vein sen jälkeen koiran autoon odottamaan seuraavaa vuoroa. Vähän toistoja, lyhyet treenikerrat, treeniaika täyttä hauskuutta oli meidän slogan tuon ekan puolen vuoden ajan. Minun perustreeni persjätöistä ja valsseista ja muista jäi kuivaharjoittelun varaan, kun koira ei ollut vielä siinä vaiheessa niihin kykenevä. Siinä vaiheessa kun koira alkoi hiljalleen kiinnostua radalla tehtävästä yhteistyöstä, oli radoilla jo paljon muutakin huomioitavaa kuin vain se, miten se valssi oikein tehdään. Pitää rytmittää oikein, ohjata koiraa irtoamaan, huomioida oman ohjauksen kokonaisvaltaisuus ja niin edespäin. Tämä onkin ollut minun mielestäni meille liian iso harppaus alkeistasolta jatkoryhmän yli suoraan möllitasolle. Joku muu toki olisi voinut tämänkin hoitaa tyylikkäästi kotiin, mutta minulta se ei nyt vain onnistu.

Tarpeeni positiiviselle palautteelle turhauttaa minua myös. Minun pitäisi itse löytää ilo ja realistinen suhtautumistapa tähän hommaan, eikä odottaa, että joku muu boostii egoani jatkuvasti. Jotenkin olen niin epävarma ja niin pelokas jatkon suhteen, että jokainen rakentava palaute tuntuu vain vahvistavan käsitystäni siitä, että minun tulisi luovuttaa, vaikka todellisuudessa tiedänkin, että vain palautteen kautta voi kehittyä paremmaksi. Pitäisihän minun tämä tietää jo ammattinikin puolesta! Taustalla vaikuttaa varmasti se, että olen kohta vuoden ajan skarpannut ja antanut aikaa meille molemmille ja pyrkinyt iloitsemaan jokaisesta minimaalisen pienestä edistysaskeleesta, kuten aiemmin sanoin. Jossain takaraivossa kuitenkin jyskyttää pelko siitä, että minun pitäisi tämän perusteella vain uskoa, että tämä ei ole meidän juttu. Vaikka oikeastihan etenkin Akira on edistynyt ja innostunut nyt tästä ja siksi luovuttaminen olisi todellisuudessa varsin typerää tässä vaiheessa. Mutta kun en haluaisi olla nöyrä ja kärsivällinen, haluaisin jo nauttia kovan tsemppaamisen ja pinnan venytyksen hedelmistä, tässä ja nyt!

Mietin nyt kiivaasti, miten jatkon suhteen tulisi toimia. Minusta tuntuu, että nykyinen ryhmä on liian edistynyt meille. Minä kaipaisin sitä perusjuttujen hinkuttamista, helppoja, lyhyitä ratoja ja nykyistä isompia onnistumisprosentteja. Minusta tuntuu, että nyt meidän (siis minun) onnistumisprosentti huitelee jossain 20-25 %:n tienoilla. Tämä on tietenkin kyrsiintyneen mieleni tuottama kriittinen laskelma. Minun ei tarvitsisi tähän väliin opetella yhtään enempää ohjauskuvioita ennen kuin hallitsen edelliset edes jotenkuten, nyt kun teen persjätöt ja muut ihan miten sattuu ja teen ihan perusohjauksen esteillekin suorastaan surkeasti. Haluaisin siis keskittyä niihin, enkä opetella milloin sylikäännöstä ja jaakotusta ja milloin mitäkin, kun minulla on muutenkin radalla aina niin paljon mielessä. Varsinkin nyt kun Akira on oikeasti saanut vauhtia, niin kaikki pienetkin ohjausvirheet johtavat helposti epäonnistumisiin ja siksi niitä pitäisi saada karsittua. Täydellistä ei toki voi odottaa varsinkaan näin vähäisellä harjoittelupohjalla, mutta varmuutta tarvittaisiin kuitenkin ehdottomasti lisää. Mutta paljon huomiota minulta vaatii juurikin se, että minun on oltava Akiraa edellä ja edettävä radalla vauhdikkaasti, jotta en jää jälkeen ja homma kosahda sen vuoksi. Jos joudun näiden juttujen lisäksi miettimään kaikkia uusia tekniikoita niin rupunen muistini kyllä tekee tenät.

Lyhyesti siis: lisää harjoitusta, helpompia harjoitteita ja realistisempaa suhtautumistapaa, niin homma helpottuu! Olen oikeasti joka kerta mennyt innolla treeneihin, ja siksi on ollut surkeaa, kun olen tullut sieltä takaisin mieli maassa. Toivotaan, että meille löytyy sopiva treeniryhmä, jossa saisimme tehdä niitä meille sopivan haastavia juttuja. On tylsää tehdä jatkuvasti helpotettuja harjotteita tai vain jotain pientä pätkää radasta, jota muut tahkoavat kokonaisena ja saavat sitten "lähes täydellistä"-tyyppisiä ilmauksia palautteena, kun meillä homma takkuaa sillä pikkupätkälläkin. Tavoitteena minulla ei edelleenkään ole päästä kisakentille, vaan haluaisin vain pitää kivaa yhdessä koiran kanssa. Huono suhteeni itseeni kuitenkin tekee tämän hankalaksi. Kunpa olisikin jokin oikotie onneen tämän asian suhteen! Noh, pitää vain jatkaa sen meille sopivan treenityylin ja -ryhmän etsimistä ja pitää koko homman ydin mielessä: tämä on minun ja Akiran yhteistä, kivaa aikaa ja kaikki muu on toissijaista. Kun nyt katson noita paria edellistä videotani, niin tuntuu suorastaan typerältä, että murehdin asioita. Me on päästy oikeasti paljon eteenpäin, en saisi unohtaa sitä.